Miksi me olemme näin riemuissamme? Koska Kuninkaamme saapuu luoksemme! Hän, jota olemme koko elämämme odottaneet! Hoosianna! Herra, anna meille apusi (Ps.118: 25-26)! Juuri kun kuluneen vuoden raskaat kokemukset kietoisivat meidät pimeyden peittoon, pieni adventtikynttilä syttyy kaamoksen keskelle. Yhtäkkiä näemme vain toivon valon! Sen pieni liekki voittaa kaiken pimeyden, se kohoaa rukouksen lailla kohti taivasta!
Tässä toivon valossa me päästämme irti menneestä ja riennämme kohti Pelastajaamme. Onhan meihinkin kasteessa piirretty ristinmerkki, me kuulumme Herralle. Monen rinnassa ikävä on kaihertanut jo vuosikausia. Vain Jeesus voi tämän ikävän sammuttaa. Pyhä Henki, johdata meidät Herramme suojaan!
Evankeliumi vie meidät aluksi Betfageen, Öljymäelle, Betanian lähelle. Profeetta Sakarjan profetia (Sak. 9:9) Kuninkaan saapumisesta toteutuu. Muiden evankelistojen mukaan opetuslapset hakevat Jeesukselle aasin, Matteuksen mukaan kaksi. Emme me katso yksityiskohtia, ne eivät meitä pelasta. Me katsomme Maailman valoa. Jos me vain voisimme, mekin hakisimme nyt ratsun – vaikka kolmannen! Mekin siirrymme sydämessämme nyt tämän Jerusalemiin vievän tien varrelle, opetuslasten joukkoon. Onhan meidätkin kasteessa otettu Jeesuksen opetuslapsiksi.
Mutta – mistä me tähän tulimme? Adventtina sydämemme lähtee herkästi liikkeelle jo sieltä lapsuuden kodista, vanhempien sylistä, sisarusten keskeltä. Vuosissa laskettuna sisarukset kulkevat kanssamme yleensä pisimmän yhteisen matkan. Niinpä sisaruksemme tietävät yleensä parhaiten, miten paljon, miten kauan ja miksi me olemme apua huutaneet. Mekin tunnemme heidän elämänsä vaiheet, kuulemme ja ymmärrämme erityisen herkästi heidän huutonsa.
Ystävyyskin voinee kasvaa yhtä lujaksi kuin sisarusten välinen side. Viimeisellä yhteisellä matkalla Jerusalemiin opetuslapset turvautuivat Jeesukseen, mutta varmasti monin tavoin myös toisiinsa. Matkan edetessä ainakin osasta heistä tuli keskenään läheisiä – aivan kuin sisaruksia. Ehkä sinunkin parhain ystäväsi on jo kuin oma siskosi tai veljesi – jaettuaan kanssasi elämäsi vaikeimpia taipaleita.
Adventtina me muistelemme nyt kuitenkin sitä kaikkein vaikeinta tietä, Jeesuksen ristin tietä. Miksi? Jotta me tietäisimme, millaisen Kuninkaan syntymää me jouluna odotamme. Vain Jeesus voi kulkea ristin tien aivan loppuun saakka. Vain Hän voi tehdä kaikista luoduista sisaria ja veljiä. Auttajamme ei tule luoksemme voiman, vallan tai vaurauden kautta. Hän tulee luoksemme uhrautuvan rakkauden kautta. Hän on valmis sovittamaan syntimme, jopa kuolemaan meidän puolestamme, jotta meillä olisi rauha; jotta meillä olisi tie ikuiseen kotiin, poisnukkuneiden rakkaittemme ja Luojamme luokse.
Sisareni ja veljeni, tässä me nyt seisomme ja odotamme. Saamme luottaa siihen, että Jeesus pysähtyy meistä aivan jokaisen kohdalla. Siinä on armo, että kenenkään meistä ei tarvitse esittää onnellista, jos ei ole onnellinen. Kenenkään meistä ei tarvitse kieltää tai peitellä omaa tuskaansa. Jeesus tulee luoksemme, vaikka emme saisi enää sanaakaan suusta tai makaisimme liikkumatta ojan pohjalla.
Jos voit, katso adventtikynttilää keskellä pimeyttä. Katso Maailman Valoa, katso Kristuksen lempeitä kasvoja. Hänen syliinsä voit painautua turvallisin mielin. Vain Hän voi jakaa kanssasi elämäsi viimeisenkin hetken. Vain Hän voi kantaa sinut läpi kuolemankin porteista, uuteen elämään.
Roomalaiskirjeessä Paavali kehottaa: ”Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus (Room. 13:14).” Ihminen alkaa lopulta muistuttaa sitä, mitä hän katsoo. Lapset alkavat muistuttaa vanhempiaan. Pariskunnat alkavat muistuttaa toisiaan. Jos me katsomme Jeesuksen kasvoja, voimmeko me alkaa muistuttaa myös Häntä? Voimmeko me pukea yllemme Herran Jeesuksen Kristuksen? Kastemekko, konfirmaatioalba, häävaatteet, tämä alba minun ylläni – kaikki ne muistuttavat meitä Kristuksen armosta, joka peittää paljotkin synnit. Mutta – voimmeko me itse koskaan säteillä Kristuksen valoa?
Huomenna alkaa jouluyöhön saakka kestävä paasto, joka merkitsee Jumalan Sanaan keskittymistä, parannuksen tekoa, turhuudesta luopumista apua tarvitsevien hyväksi. Paavalin sanoin: ”Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein (Room.13: 12).” Roomalaiskirjeen luvussa 14 Paavali muistuttaa, ettei ihmisten tule tuomita, vaan tukea toisiaan. Ketään ei saa hylätä. Ja kaikille, jotka jo säteilevät Kristuksen valoa, Paavali luvussa 15 korostaa: ”Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä (Room. 15: 1-2).”
Pyhän Hengen uudistamina me ihmisetkin voimme säteillä Kristuksen valoa – emme koskaan yksin, mutta yhdessä. Jumalalle mieluinen paasto on aina yhteistä paastoa, lähimmäisenrakkauden osoittamisen aikaa, Jeesuksen esimerkin mukaisesti. Joka tänään auttaa muita, saattaa huomenna olla yksi autettavista. Niinpä älä hylkää apua tarvitsevaa. Et voi koskaan tietää, milloin sinä itse joudut hädän keskelle. Tässä ajallisessa elämässä vahvojen ja heikkojen osat vaihtuvat monet kerrat. Silti Kaikkivaltias Jumala on aina sama. Kaste- ja lähetyskäsky on aina sama. Profeetta Jesaja rohkaisee: ”Lähtekää, menkää ulos porteista (Jes. 62: 10).” Mitkä ovat ne portit, joista meidän tulee tänään yhdessä kulkea? Millä tavalla me voisimme säteillä valoa? Emme me tarvitse siihen voimaa, valtaa tai vaurautta. Me tarvitsemme siihen Kristusta.
Niinpä tänäkin adventtiaikana meidän kannattaa rukoilla parhainta mahdollista joululahjaa Jeesuksen opettamin sanoin: Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi. Herra antaa meille sen, mitä me eniten tarvitsemme, vaikka me ihmislapset pyytäisimme muuta. Avatkoon Pyhä Henki sydämemme portit Kristukselle. Varustakoon Pyhä Henki meitä Hänen palvelijoinaan vastaamaan pahaan hyvällä, pysäyttämään koston kierteet. Tulkoon rauha kaiken sorron, väkivallan ja hädän keskelle. Kaikukoon evankeliumi Jeesuksesta Kristuksesta Rovaniemellä, kaikukoon se ympäri maailmaa. Tulkoon Kristus aivan jokaisen luokse!