”Nouse salkoon lippu valkoinen. Piirrä pilviin risti sininen.” Nämä Lasse Heikkilän Suomalaisen messun sanat nousevat mieleen tänä keskikesän juhlana. Läpi yöttömän yön on siniristilippu liehunut niin kylien ja kaupunkien keskustoissa kuin maaseudun rauhassa, kaukaisilla meren luodoilla.
Moninaisin ajatuksin on lippua nostettu. Iloa on ollut siellä, missä perinne on saanut jatkua niin kuin ennenkin. Surua ja haikeutta on ollut siellä, missä muutoksia on tapahtunut sitten viime juhannuksen. Uskon kuitenkin, että kaikkia lipunnostoja on sävyttänyt muodossa tai toisessa ilo ja kiitollisuus isänmaasta, itsenäisestä ja vapaasta isänmaasta. Vuodesta 1934 lähtien juhannus on ollut Suomen lipun päivä ja virallinen liputuspäivä.
Suomen lippu on meille suomalaisille rakas. Lipun liehuminen niin itsenäisyyspäivän tuiskussa kuin keskikesän tuulessa lämmittää mieltä, koskettaa. Jotain lämmintä sisimmässä läikähtää, kun siniristilipun näemme. ”Se on kallein aarre isänmaamme.” Näin Suomalaisen messun sanat edelleen Suomen lippua kuvaavat.
”Hän on pelastanut meidät vihollistemme vallasta, kaikkien vihamiestemme käsistä. Hän on nyt osoittanut laupeutensa, uskollisuutensa isiämme kohtaan.”
Näillä Sakariaan kiitosvirren sanoilla me voimme kiittää myös omasta isänmaastamme. Jumala on ollut meille hyvä ja uskollinen, kun on antanut meille tämän kauniin maan asuttavaksemme ja on sallinut meidän säilyttää itsenäisyytemme. Meidät on pelastettu vihollisen vallasta.
Isänmaan rauha ei suinkaan ole itsestäänselvyys. Miljoonien lähimmäistemme on ollut paettava isänmaastaan tänäkin vuonna. Vuoden aikana pakolaisten määrä on kasvanut 8,3 miljoonalla. Pakolaisia on nyt lähes 60 miljoonaa.
Iloitessamme ja kiittäessämme hyvästä isänmaastamme meidän on muistettava myös heitä, joilla ei turvallista isänmaata ole.
Pakolaisen osa ei ole helppo. Erityisen raskas se on heillä, jotka ovat joutuneet eroon läheisistään. Läheisen ihmisen arvo ja merkitys paljastuu aina eron ja luopumisen, kuoleman hetkellä. Tai sitten löytämisen, syntymisen hetkellä.
Syntymän ilosta Sakariaan kiitosvirsi syntyi. ”Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala! Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen.”
Pappi Sakarias, vanha mies puhkesi kiitoksen, kun lapsi oli syntynyt. Ei ihme, että isä oli ihmeissään. Ihmeissään olivat myös naapurit ja sukulaiset. Elisabet ja Sakarias olivat molemmat iäkkäitä, eivätkä enää odottaneet lasta. Lapsen syntyminen on aina ihme, mutta nyt se oli sitä aivan erityisesti. Siksi yleisesti kyseltiin: ”Mikähän tästä lapsesta tulee?”
Kiitosvirressään Sakarias vastaa tähän kyselyyn: ”Sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien.”
Elisabetin ja Sakariaan pojalle tultaisiin antamaan profeetallinen tehtävä. Hän tulisi valmistamaan odotetulle Messiaalle, Jumalan lähettämälle Pelastajalle tietä. Hän tulisi osoittamaan ihmisille, kuka odotettu Messias on.
Tuohon aikaan Messiaan odotus eli voimakkaana. Odotus oli niin voimakasta, että messiasehdokkaita tuntui löytyvän eri puolilta. Innostusta ja kiinnostusta tehtävään löytyi.
Oikeaan Messiaan erottaminen ei ollut helppoa. Tarvittiin Jumalan lähettämä mies, profeetta, osoittamaan oikea Messias.
Profeetan tehtävä on avata ihmisten silmiä näkemään nykyhetki oikein. Profeetan tahto on ilmoittaa Jumalan tahto tässä ja nyt.
Tähän suureen tehtävään Johannes kutsuttiin. Salatulla tavalla isä tämän poikansa tehtävän kiitosvirressä näki ja sanoiksi puki: ”Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.”
Noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin tämä ennustus toteutui, kun Johannes todisti Jeesuksesta, joka oli tulossa hänen luokseen: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.!…Minä todistan, että tämä mies on Jumalan Poika.” (Joh. 1: 29, 34)
Näin suuri tehtävä Sakariaan pojalle annettiin. Turhaan ei Sakarias kiittänyt, ylistänyt Jumalaansa.
Mistä sinä tahdot tänä juhannuksena kiittää? Mistä Jumala tahtoo sinun tänä juhannuksena kiittävän? Pyydä Jumalaa avaamaan silmäsi ja sydämesi näkemään kiitoksenaihe, kiitoksenaiheet.
Näin Jumalamme tahtoo tehdä. Hän tahtoo, että me ymmärtäisimme hänen hyvyytensä ja rakkautensa, jolla hän meitä ympäröi. Jumalan rakkaus on kuin keskikesän valo, joka ympäröi meitä kaikkialta, yötä päivää.
Jumalan rakkaus ylittää moninkertaisesti ymmärryksemme ja käsityskykymme. Me saamme täysin rinnoin iloita ja kiittää siitä määrästä rakkautta, jota Jumala antaa meidän ymmärtää ja vastaanottaa. Kuitenkin samalla aavistaen, että jos Jumala suo, me ymmärrämme huomenna Jumalan rakkautta vielä enemmän ja syvemmin kuin tänään.
Pohjolan keskikesän valo on jollain tavoin ymmärrettävä vertauskuva. Emme voi sitä paeta. Rakkaus on läsnä aina ja joka hetki.
Luonnon kautta saamme aavistuksen Jumalan hyvyydestä, mutta vain aavistuksen. Siksi Jumala lähetti Poikansa, että voisimme hänen rakkautensa vastaanottaa ja hänen tuntemisessaan kasvaa.
Sakarias päätti kiitosvirtensä sanoihin: ”Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjon maassa eläville, se johtaa jalkamme rauhan tielle.”
Sakariaan virren ensimmäiset kristilliset lukijat ymmärsivät, että virren ”aamun koitto” oli Kristuksen peitenimi. Jo Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä tämä sana (anatolee) tarkoitti daavidilaista messiasta. Jeesuksessa Kristuksessa oli uusi päivä jo koittanut.
Elämä Jeesuksen yhteydessä on tässä uuden päivän valossa elämistä. Juhannuksenakaan emme vain muistele menneitä, noudata perinteitä, vaan me jo nyt elämme siinä valkeudessa, joka kerran tulee eikä enää laske.