”Herää, sydän, nukkumasta, talviunen horteesta, nouse valoon kuolemasta kevätaamun loisteessa.” (v. 569: 1)
Tämän kevätvirren sanat tuntuvat tänä pääsiäisenä hyvin ajankohtaisilta. Talvi on ollut pitkä, mutta juuri tänä juhla-aikana kevätaurinko on hellinyt meitä Pohjolan asukkaita. Järvien jäillä ja teillä, kaduilla ja laduilla on kulkenut paljon hymyileviä ihmisiä. Pitkän talven jälkeen hymynkare on kuin huomaamatta hiipinyt kasvoille. Olemme heränneet pitkästä talviunesta. Elämä on voittamassa.
Elämä on voittanut. Kuoleman valta on voitettu. Kristus on ylösnoussut.
Pitkäperjantaina katsoimme ristinpuuta, jolle maailman Vapahtaja oli ristiinnaulittu. Jeesuksen kärsiessä ristillä aurinko pimeni. Jeesuksen kuollessa maa vavahteli ja kalliot halkeilivat.
Pääsiäisen kirkas aurinko julistaa: Kuoleman valta on voitettu. Haudan salpa on murrettu. Maailman Vapahtaja elää. Koko luomakunta julistaa Luojansa voittoa.
Iloitsetko sinä maailman Vapahtajan ylösnousemuksesta? Iloitsenko minä maailman Vapahtajan elämästä?
Ajattelen, että osaan yhtyä tähän maailmanlaajuiseen iloon, jos uskon ja ymmärrän, että myös minun Vapahtajani on noussut kuolleista ja elää tänä päivänä.
Jouluna rukoilimme: Anna joulun synnyttää sydämissämme kiitollisuutta ihmiskunnan ja oman Vapahtajan syntymästä.
Tänään rukoilemme: Anna pääsiäisen synnyttää kiitollisuutta ihmiskunnan ja oman Vapahtajan ylösnousemuksesta.
Tätä rukousta me tarvitsemme. Ihminen ei omalla järjellään pääsiäisen salaisuutta ymmärrä.
Pääsiäisen aurinko loistaa kaikille, mutta kaikille se ei kerro Jeesuksen ylösnousemuksesta, kuoleman voitosta.
Eivät ensimmäiset opetuslapsetkaan heti ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. Varhain aamulla haudalle rientäneet naiset olivat ymmällään, koska hauta oli tyhjä. Jotakin merkillistä oli tapahtunut. Mutta mitä?
Kun naiset kertoivat opetuslapsille, että Jeesuksen hauta oli tyhjä
ja että he näkivät haudassa kaksi enkeliä, opetuslapset eivät uskoneet naisia. Luukas kertoi, että opetuslapset arvelivat naisten puhuvan omiaan.
Jos ajattelemme itsemme pelkäävien ja murheellisten opetuslasten paikalle, niin olisimme todennäköisesti ajatelleet naisten puheista samalla tavalla, toiveajattelua.
Pietari lähti kuitenkin tarkistamaan hautaa ja näki siellä ainoastaan käärinliinat. Hänkin lähti pois haudalta ihmetellen mielessään, mitä oli tapahtunut.
Pääsiäisen tapahtumista helposti ajattelemme, että kaikki tapahtui hetkessä. Yhtäkkinen ylösnousemus ja samalla opetuslasten suru ja murhe vaihtui riemuksi. Todellisuudessa usko ylösnousemukseen syntyi vähitellen ja vasta sitten, kun ylösnoussut Kristus ilmestyi opetuslapsille.
Ei usko nykyisinkään synny aina hetkessä ja ihmeiden kautta. Usko voi avautua ihmisen omasta näkökulmasta katsoen hetkessä. Kirkon perinne kuitenkin opettaa, että Jeesuksen seurassa eläminen on hänen etsimistä ja kaipaamista, hänen puoleensa ikävöimistä. Jeesuksen voi löytää vain hän, joka etsii ja kaipaa häntä.
Naiset etsivät Jeesusta haudalta. Opetuslapset kaipasivat ja ikävöivät Herraansa. Jumala vastasi heidän kaipaukseensa. He saivat kohdata ylösnousseen Herransa.
Ylösnousseen kohtaaminen, Jeesuksen armon ja rauhan saavuttaminen, ei tapahdu aina kolmantena päivänä eikä viidentenätoistakaan, ei silloin kun minä itse tahtoisin ja toivoisin.
Paavo Ruotsalainen opetti: ”Et sinä yhdessä päivässä eli muutamassa viikossa kasva kristityksi, niin kuin mielestäsi tahtoisit, vaan opi tyytymään Jumalan viipymiseen, kuitenkin niin, ettet anna suruttomuuden voittaa itseäsi ikävöimisen työssä, mikä kuuluu – nimittäin ikävöimisen harjoitus Kristuksen perään – jokapäiväiseen työntekoosi, johon pääasiassa sanatta että sanan kautta kehotat itseäsi.”
Enkeli muistutti naisia haudalla Jeesuksen sanoista: ”Hänet annetaan pakanoiden käsiin ja he ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.” (Lk. 18:33)
Jeesuksen sanojen muistaminen on meillekin tärkeää. Jeesuksen sanoissa me kohtaamme ylösnousseen. Jeesuksen sanoissa uskomme vahvistuu. Sanansa kautta Jumala vastaa ikävöimiseemme.
Pyhässä ehtoollisessa ylösnoussut yhä uudelleen tulee luoksemme ja synnyttää uskoa sydämissämme. Sanansa ja ehtoollisen kautta Ylösnoussut kutsuu meitä luokseen.
”Herran Henki lähteillensä kutsuu meitä lähellensä. Sydän siellä elämää Jeesuksessa hengittää.” Näin kevätvirren 569 tekijä virolainen nuori pappismies Aksel Kallas muistuttaa. Kallaksesta kerrotaan, että hän oli elämäniloinen ja hyväntuulinen. Pappina hän kuitenkin toimia vain muutaman vuoden; kuollessaan hän oli vasta 31 –vuotias.
Kevätvirren on suomentanut Anna-Maija Raittila. Hän oli kuollessaan viime vuoden elokuussa 84 –vuotias.
Elimmepä lyhyemmän tai pidemmän elämän me saamme turvata kuoleman voittajaan, joka lupaa: ”Minä elän ja tekin tulette elämään.” (Joh. 14: 19)
Jumalansa kaipauksesta ja ikävästä Anna-Maija Raittilakin kirjoitti: ”Minulle itselleni oli merkittävä äiti Julianan nuoruuden syvin rukous. Jumala antaisi kolme haavaa: elävän synninkatumuksen haavan; elävän myötätunnon haavan; Jumalan lakkaamattoman kaipauksen haavan.