Jeesuksen vertaus miehen kahdesta pojasta kuuluu sellaiseen yhteyteen, jossa hänen luokseen häntä kuulemaan oli tullut julkisyntisiksi arvioituja ihmisiä. Fariseukset, jotka puolestaan kantoivat päinvastaista mainetta esimerkillisinä Jumalan tahdon täyttäjinä, rupesivat lainopettajien kanssa paheksumaan tilannetta: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.”
Me ihmiset olemme tavattoman nopeita ja kärkkäitä luokittelemaan ja karsinoimaan toisiamme milloin minkäkin ominaisuuden perusteella, mutta aivan erityisen helposti se tapahtuu silloin, kun on kyse hengellisistä asioista. Surullisen tiukasti luokittelu elää ihmisten jakamisessa uskovaisiin ja ei-uskovaisiin. Liian usein kuulee vaikkapa vainajan elämänvaiheista keskusteltaessa arvion siitä, että kyllä hän Jumalaan uskoi, mutta ei hän mikään uskovainen silti ollut. Mitä silloin oikeastaan tarkoitetaan sanalla uskovainen? Tai sitten tilanne, jossa kutsu kuuluu ehtoollispöytään. Liian moni lajittelee silloin mielessään ihmiset niihin, joille se kuuluu ja niihin, joille ei missään tapauksessa kuulu. Enkä nyt voi rajoittua vain tällaiseen luokitteluun. Kyvyn tai pikemminkin vamman luokitella ihmisiä kevein tai väärin perustein löytää myös ihan omasta tavasta ajatella ja arvioida muita. Ei meistä kukaan voi katsella tilannetta pelkästään ulkopuolisena.
Jeesus vastasi fariseusten ja lainoppineitten paheksuvaan ja arvostelevaan luokitteluun mestarillisesti. Hän käytti vastauksessaan kolmea vertausta, ensin kadonneesta lampaasta, sitten kadonneesta hopearahasta ja viimeksi nyt käsillä olevaa vertausta miehen kahdesta pojasta. Olen jo kahteen kertaan nimittänyt evankeliumin vertausta toisin kuin sitä on yleensä totuttu nimittämään. Meille ehkä tutumpaa olisi puhua tuhlaajapoikavertauksesta, mutta se nimitys kattaa oikeastaan vain toisen osan vertausopetuksesta. Tosin tämän sunnuntain aihe, kadonnut ja jälleen löytynyt, liittyy tietenkin juuri tuon nuoremman pojan tarinaan. Se antaisi syyn keskittyä yksin tuhlaajapoikaan, mutta ajattelen, että on parempi lähestyä Jeesuksen opetusta kokonaisuutena.
Kuvaus nuoremman pojan vaiheista on ilmiselvä osoitus siitä, että fariseukset ja lainopettajat erehtyivät luokitellessaan Jeesuksen luo tulleet julkisyntiset itse asiassa toivottomiksi tapauksiksi. Sitä Jeesus ei kieltänyt, että hänen luokseen tulleet ihmiset olivat syntisiä. Kuvaus tuhlaajapojan elämän alennustilasta kertoo sen hyvin selvästi. Tärkein asia, jonka tuhlaajapoika teki – ja minkä tekivät ilmeisesti myös monet Jeesuksen luo tulleista – oli, että hän näki, tunsi ja tunnusti oman tilansa. Hänhän päätti mennä isän luo ja sanoa: ”Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.” Tuhlaajapoika ei toiminut niin kuin hänen olisi ilmeisesti pitänyt fariseusten ja lainopettajien mielestä toimia. Heidän mielestään rikkoneen olisi ollut parannettava oma elämänsä ja osoitettava se Jumalan ja ihmisten edessä, ennen kuin olisi ollut mitään toivoa palaamisesta. Fariseusten luokittelun lähtökohta oli arvio omasta itsestä: ”Me olemme sen arvoisia”. Jeesuksen viesti tuhlaajapojan suulla oli ”En ole enää sen arvoinen”. Tuhlaajapojan asenteella kuljettiin sitten kotiin ja ilojuhlaan. Sillä Jeesus halusi kertoa, että hänen luokseen tuleminen on ainoa tie, joka todella kantaa kotiin saakka. Hänen luokseen tullaan tuhlaajapojan asenteella, niin kuin julkisyntisetkin tekivät.
On hyvin ymmärrettävää, että useimmat kahden veljeksen vertauksen kuulleista haluavat mieluummin samaistua tuhlaajapojan kuin vanhemman veljen rooliin. Onhan nuoremman veljen tarinan lopputulos niin paljon parempi. Isän rooliin tässä vertauksessa tuskin kukaan pyrkiikään, niin selvästi se kuuluu Taivaalliselle Isälle itselleen. Senkin mieluusti hyväksymme, että olemme syntisiä… ainakin jossain määrin, sillä lailla sopivasti, että voimme asettautua tuhlaajapojan paikalle. Tuhlaajapojan tarina on kuitenkin iloisesta lopustaan huolimatta myös tavattoman vakava. Mitä isä sanoikaan pojastaan: ”Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.” Poikani oli kuollut. Kun tunnistamme tuhlaajapojan tien omassa elämässämme, joudumme tunnustamaan myös tämän todeksi: ero Jumalasta merkitsee hengellistä kuolemaa, eikä se ole kevyempi asia kuin ajallinen kuolema, vaan päinvastoin.
Jos todella olemme saaneet kulkea tuhlaajapojan tien Isän kotiin, saamme syystä olla käsittämättömän onnellisia. Ei ole olemassa mitään itsestäänselvyyttä sille, että hengellisesti kuollut ihminen saa herätä elämään. Perusta kyllä on olemassa, ja se riittää kaikille ihmisille: se, mitä Herramme Jeesus Kristus on kärsimisessään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan meille ansainnut. Tuhlaajapojan aseman asettautuneena täytyy vain ihmetellä kuinka käsittämättömän ihmeellistä onkaan se, että minulle se on kelvannut! Kerran kasteessa Isän yhteyteen otettua, mutta nyt Jumalasta erossa pimeydessä kulkevaa väkeä tässä maailmassa riittää ja on aina riittänyt valtavat määrät. Miten vähän onkaan niitä, jotka nuoremman veljen tavoin tuntevat ja tunnustavat tilansa. Miten ihmeessä saisimme kaikille perille viestin siitä, että Isä Jumala todella odottaa ja on valmis juoksemaan vastaan, niin kuin Jeesus vertauksessaan kertoi. Ne parhaat vaatteet, jotka tuhlaajapojalle puettiin viittaavat suoraan siihen, mitä jo kasteessa on saatu. Alkukielen sana ”parhaat” merkitsee myös ”ensimmäiset”. Isä ei jätä mitään palauttamatta sille, joka syntisenä tulee Jeesuksen kautta hänen luokseen.
Fariseusten ja lainopettajien luokittelu sisälsi ilman muuta myös arvion heistä itsestään. Senkin luokittelun Jeesus osoitti vääräksi vertauksen vanhemman veljen tarinalla. Ilman muuta arvostelijat ymmärsivät Jeesuksen puhuvan heistä, kun vanhempi veli paheksui tuhlaajapojan paluusta syntynyttä iloa. Syntisen ihmisen paluun aiheuttama ilo taivaassa on muuten Jeesuksen kaikkien kolmen vertauksen yhteinen ja keskeinen aihe. Kadonneen lampaan löytäjä kutsui ystävänsä ja naapurinsa ilojuhlaan, samoin teki ilmeisesti otsakorusta pudonneen hopearahan löytänyt nainen. Fariseukset, jotka omasta mielestään olivat esimerkillisiä Jumalan palvelijoita, eivät tunteneet vähäistäkään iloa syntisten ihmisten pelastumisesta.
Silloin, kun onnistuneesti on asetuttu tuhlaajaveljen asemaan, ei useinkaan varmaan huomata, kuinka nopeasti siitä vartutaankaan vanhemmaksi veljeksi. Ilmestyskirjassa Efesoksen seurakunta saa kyllä kiitosta vaivannäöstään ja kestävyydestään, mutta myös varoituksen sanan siitä, että se on luopunut ensi ajan rakkaudesta (Ilm.2:2-4). Oikeastaan ei ole eroa sillä, olemmeko saaneet varttua kasteen jälkeen hyvän opetuksen tukemina uskossa Kristukseen ja jatkuvasti seurakuntayhteydessä vai olemmeko kulkeneet tuhlaajapojan tien, kunhan vain olemme nyt Isän kodin yhteydessä. Ei tuhlaajapojankaan paikka ole enää kotiin löytämisen jälkeen katuojassa eikä sikojen ruokaa syömässä.
Jeesuksen viesti fariseuksille ja lainopettajille, mutta myös meille jatkuvasti seurakuntayhteydessä eläville, on tärkeä ja vakava sekin. Jo vanhan liiton seurakunnalla oli kaikki Jumalan lupaukset, jotka todella oli tarkoitettu omistettaviksi. Meillä nuo lupaukset ovat kaksin verroin selkeämpinä, Kristuksessa täytettyinä ja täydelliseksi tulleina. Silti elämme jatkuvasti samassa vaarassa kuin fariseukset ja kirjanoppineet. Sen vaaran Jeesus kuvasi vanhemman veljen käsityksellä isän kodissa elämisestä. Hänen mielestään elämä oli pelkkää raatamista, palvelua ja käskyjen täyttämistä ilman mitään lupaa iloon. Jeesus joutui kerran sanomaan arvostelijoilleen: ”Te kyllä tutkitte kirjoituksia, koska luulette niistä löytävänne ikuisen elämän – ja nehän juuri todistavat minusta. Mutta te ette tahdo tulla minun luokseni, että saisitte elämän.” (Joh.5:39, 40). Näissä sanoissa ja vanhemman veljen tarinassa avautuu se, miten väärin yleensä määritellään uskovaisuus. Uskovaisuus ei ole hankittu ominaisuus. Se ei ole taso, jolle ihminen on nostettu tai jolle hän on kavunnut. Uskovaisuus ei ole jotakin, joka edellyttää oikeaa syntyperää tai vuosien harjaantumista. On ehkä parasta unohtaa koko käsite uskovaisuus ja kuunnella Herraamme Jeesusta Kristusta. Isän kodissa saa iloita jo nyt täytetystä työstä ja kaikesta siitä rikkaudesta, mitä Jumala meille lupaa. Mitään ei meidän tarvitse yrittää ansaita; kaikki on jo valmiina, niin kuin tänään jälleen saamme kuulla ehtoollispöytään kutsuttaessa. Keskeinen asia on Jeesus Kristus. Emme saa milloinkaan, yhtenäkään päivänä, yhtenäkään hetkenä, unohtaa, että Isän luo tullaan vain hänen kauttaan. Eikä Isän kodissa iloita omasta asemasta tai saavutuksista vaan Herramme Jeesuksen Kristuksen läheisyydestä!