Tasan kymmenen vuotta sitten iltapäivällä Suomen aikaa koko maailma seurasi television välityksellä tapahtumaa, jota oli vaikea uskoa todeksi. Terrori-isku, joka tuhosi Maailman kauppakeskuksen kaksoistornit New Yorkissa, oli lajissaan kaikki entiset ennätykset lyönyt. Erityisen koskettavan siitä teki tietysti mahdollisuus seurata tapahtumaa reaaliajassa. Tämän kymmenvuotismuistopäivän lähestyessä tapahtumaan on palattu mediassa monin tavoin. Arvioinneissa on oltu melko yksimielisiä siitä, ettei maailma ole ollut tuon terrori-iskun jälkeen sama kuin sitä ennen. Jokin raja on ylitetty, josta paluuta ei enää ole.
Jeesuksen sanat päivän evankeliumissa sisältävät kuitenkin toisenlaisen painotuksen. Niistä välittyy oikeastaan sama toteamus kuin Saarnaajan kirjan alkupuolelta: ”Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.” (Srn.1:9) Vaikka kaksoistornien tuho vei kerralla myös tuhansia ihmishenkiä, ei se silti ollut olemukseltaan ainutlaatuinen tai ennen kuulumaton. Se, mikä oli uutta, oli lähinnä puitteissa. Ihmiskunnan tekniset aikaansaannokset oli otettu tehokkaasti pahan palvelukseen. Mutta niinhän on tapahtunut aina kautta vuosikymmenten, vuosisatojen ja vuosituhansien. Hedelmät ovat kypsyneet ja muotoutuneet siitä maaperästä ja niistä mahdollisuuksista, joita kulloinkin on ollut käytettävissä. Ratkaisevaa on ollut hedelmiä tuottava puu, ihmissydän. Siinä ei syntiinlankeemuksen jälkeen ole tapahtunut minkäänlaista kehitystä, vaikka ihmiskunta toisin haluaa itselleen luulotellakin.
”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Erityisen tärkeää on huomata, että hedelmistä puhuessaan Jeesus keskittyy puheeseen ja sanoihin. Me saatamme ajatella, että näkyvät teot ovat paljon enemmän ja tärkeämpi mittari. Puhe ja sana on kuitenkin se väline, jolla suuretkin teot pannaan liikkeelle. Puheella saadaan aikaan kokonaisten kansojen liikehdintää ja toimintaa. Eikä se ole ihme, sillä jumalallisena välineenä sana on kaiken näkyvän todellisuuden alkupiste. Sanallaan Jumala on luonut maailman tyhjästä. Sana on se nimi, jolla tunnemme Herramme Jeesuksen Kristuksen ennen hänen ihmiseksi syntymistään. Ei ole mikään ihme, että Jeesus korostaa sanan ja puheen merkitystä. Kun ihminen syntiinlankeemuksessa vääristi alkuperäisen tarkoituksensa, tuli hänestä myös sanan käyttäjänä irvikuva Luojastaan.
Koko tämän sunnuntain raamatullinen aineisto keskittyy oikeastaan sanaan ja puheeseen. Ennen kirkkomme evankeliumikirjan viimekertaista uudistamista tämän pyhäpäivän otsikkona olikin ”puheemme”. Vaikka aineisto on osin ennallaan, otsikkona on nyt: ”Jeesus, parantajamme”. Toisaalta se selittyy sillä, että mukaan on otettu ihan selkeitä kuvauksia sairaiden parantamisesta. Toisaalta taas voi ajatella, että uusi otsikko liittyy juuri siihen, mistä tämän päivän evankeliumi kertoo. Tosin uusi raamatunkäännöksemme on tehnyt yhteyden löytämisen paljon entistä vaikeammaksi. Nythän alku kuului: ”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono”. Aiempi käännös oli sanatarkka: ”Joko tehkää puu hyväksi ja sen hedelmä hyväksi, tahi tehkää puu huonoksi ja sen hedelmä huonoksi”. Jeesus ei vain kutsu meitä toteamaan olemassa olevaa tilannetta, vaan hän myös kehottaa tekemään asioille jotain. ”Tehkää puu huonoksi” on jotain, jonka me kykenemme täyttämään ihan itsessämme, ja jota liian usein ja liian antaumuksella harjoitamme. Sen sijaan kehotus: ”Tehkää puu hyväksi” ei ole pelkästään meidän käsissämme. Se on mahdollista vain suostumalla Taivaallisen Puutarhurin työhön. Siinä avainasemassa on Jeesus, parantajamme.
Olen parhaillaan lukemassa Mosab Hassan Yousefin omaelämäkerrallista kirjaa Hamasin poika. Nimi tulee siitä, että hänen isänsä, arvostettu muslimijohtaja, oli yksi palestiinalaisen terroristijärjestön, Hamasin, perustajista. Mosab Yousef seurasi läheltä arvostamansa ja rakastamansa isän toimintaa ja valmistautui seuraamaan hänen rooliaan. Vaikeaksi asiaksi nousi nähdä sisältä päin kaikki se väkivalta, joka ei ollut pelkästään vihollisiksi miellettyjen israelilaisten aiheuttamaa vaan vielä järjettömämmällä tavalla palestiinalaisten keskinäistä toimintaa. Yhtenä monista terrori-iskuista hän kuvaa lyhyesti myös reaktioita kymmenen vuoden takaisten Yhdysvaltoihin kohdistuneiden iskujen seuraamista: ”Häpeä kuumotti kasvojani, kun näin palestiinalaisten lasten riemuitsevan Gazan kaduilla”. Mosab Yousefin oman todistuksen mukaan hänen suurimmaksi kysymyksekseen nousseen väkivallan mielettömyyden ratkaisu löytyi arabikristityiltä lahjaksi saadusta Uudesta testamentista. ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia” (Matt.5:43-45). Näinhän Jeesus opetti Vuorisaarnassa. Sekään ei ole pelkästään käsky, jonka täyttäminen jäisi meidän taakaksemme, vaan itse Jeesus Kristus täytti sen kaikkien maailman ihmisten, myös Mosab Yousefin, puolesta. Vielä ristillä hän rukoili meidänkin puolestamme: ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät” (Luuk.23:34).
Tämän viikonvaihteen aikana olemme olleet nuorten kanssa koolla lähes neljänkymmenen ihmisen joukolla Ailangassa pohtimassa elämän tärkeimpiä arvoja. Joukko on ollut pääosin menneen kesän aikana rippikoulunsa käyneitä nuoria täydennettynä muutamilla jo isosen tehtävässä toimineilla. Raamatun sijoitusvinkkejä tutkittaessa keskeiseksi asiaksi nousee se vanhurskaus, jonka Jumala tahtoo meille lahjoittaa. Vanhurskaus merkitsee tässä yhteydessä sitä, että kelpaamme Jumalalle. Jeesus sanoo erilaisten, elämässä tärkeidenkin, asioiden tavoittelijoille: ”…etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan” (Matt.6:33). Tässä etsimisessä hyvä vinkki on Galatalaiskirjeen sana: ”Joka lihaansa kylvää, se lihasta turmeluksen niittää; mutta joka Henkeen kylvää, se Hengestä iankaikkisen elämän niittää” (Gal.6:8). Lihaan kylväminen ei ole ainoastaan materiaalisten arvojen nostamista tärkeimmiksi vaan myös sitä, että me omista lähtökohdista ja omin voimin yritämme tehdä puun ja sen hedelmän hyväksi. Henkeen kylväminen on suostumista siihen, mihin Pyhä Henki meitä kutsuu ja johdattaa: Kristuksen luo ja hänen varaansa. Yhtenä perusasiana leirillä palattiin myös siihen, mitä Jeesus opetti Nikodemokselle Johanneksen evankeliumin kolmannessa luvussa. Ihmisen on synnyttävä uudesti vedestä ja Hengestä. Muuten tuo Henkeen kylväminen ei meille ole mahdollista.
Tässä jumalanpalveluksessa meillä on ilo ja etuoikeus viettää uuden syntymisen juhlaa Pyhässä Kasteessa. Lauri ja Kati Kelloniemen kolmas lapsi saa hetken kuluttua tulla Kristuksen omaksi juuri sillä tavalla, mistä Jeesus Nikodemokselle opetti. Ylösnousseena, kaiken mahdollisen vallan omaavana Jeesus Kristus asetti kasteen tieksi yhteyteensä ja taivaan kansalaiseksi. Emme voi kuvitella mitään toimitusta, missä puun tekeminen hyväksi voisi tapahtua selkeämmin kuin pienen lapsen kasteessa. Syntiinlankeemus on totta jokaisessa meissä, kaikkein nuorimmassakin. Viime sunnuntain psalmissa kuningas Daavid sen yksiselitteisesti tunnusti: ”Syntinen olin jo syntyessäni,…” (Ps.51:7). Siksi pieninkin tarvitsee sitä parantajaa, joka vain voi puun muuttaa hyväksi. Se, minkä Jumala sanallaan ja Hengellään synnyttää, tuottaa varmasti hyvää hedelmää. Se, mikä meissä säilyy syntiinlankeemuksen seurauksena kuolemaan asti, tuottaa varmasti huonoa hedelmää. Kasteessa vanhemmat ja kummit, mutta myös koko koolla oleva seurakunta, kutsutaan parantajapuutarhurin työtovereiksi. Yhdessä meillä on vastuu ja tehtävä tukea sitä, mitä apostoli nimitti Henkeen kylvämiseksi. Lapsen vanhemmille se merkitsee ensi sijassa sitä, että yhteys seurakuntaan ja yhteiseen jumalanpalvelukseen opetetaan oman esimerkin kautta alusta asti. Kummeille se merkitsee varmasti esirukouksen tehtävää, mutta yhtä lailla myös haastetta toimia kristityn ihmisen mallina ja esikuvana. Kristityn voima ei ole omassa varassa vaan siinä, että säilytetään jatkuva yhteys syntien anteeksiantamuksen sanaan ja elämän antajaan, Herraamme Jeesukseen Kristukseen. Missäpä muualla se paremmin hoituisi kuin yhteisessä jumalanpalveluksessa ja ehtoollispöydässä.
Edelleen seurakunnan tehtävä jatkuu myös leiriltä tänne kirkkoon saapuneiden nuorten kohdalla. Huonot hedelmät, sanoina ja tekoina, ovat kaikkialla ympärillämme ja lisäksi meissä itsessämme. Keskinäinen yhteys jumalanpalveluksessa ja henkilökohtainen kutsu tarvittaessa ovat tehokkaita työkaluja, silloin kun yhdessä kannamme huolta toinen toisestamme. Jotta hedelmä olisi hyvä. Jotta puheemme ja tekomme keskittyisivät entistä enemmän Jumalan valtakuntaan ja hänen vanhurskauteensa.