Luin äsken pyhäinpäivän perinteisen evankeliumin (Matt.5:1-12) vanhemman raamatunkäännöksen mukaisesti, eli niillä sanoilla, joilla se on myös tämän kirkon sivukaariin kirjoitettu. Aamun jumalanpalveluksessa kuulimme jo tärkeimmän autuuden perusteista. Autuaaksi ei Jeesus meitä julista tekojemme tai muitten ominaisuuksiemme johdosta, vaan autuuden lähteenä on hänen luokseen tuleminen ja yhteydessä häneen eläminen.
Itse sanaa autuas on yritetty ajoittain korvata jollain tutummalla ja yleisessä kielenkäytössä useammin kuuluvalla sanalla. Yksi parhaista likiarvoista lienee ikionnellinen. Aivan kaiken sisältävää toista ilmausta ei kuitenkaan kielessämme ole, sillä autuas-sana liittyy saumattomasti siihen tilanteeseen, jossa Jeesus sitä käytti. Raamatunkääntäjä Agricola lienee sanan muotoillut. Ymmärtääksemme sen koko merkityksen, joudumme tarkastelemaan sitä aina Pyhän Raamatun kokonaissanoman osana.
Lukupulpetista lukukappaleena kuultu Ilmestyskirjan katkelma tuo merkittävän lisän autuuden olemuksen ymmärtämiseen. Autuus liittyy aina siihen näkyyn, jota apostoli Johannes sai ilmestyksessä katsella. Näkyvällä maailmalla, sellaisena kuin me sen tunnemme ja voimme käsittää, on alku ja loppu. Alku on luomisessa, loppua kuvaa Johanneksen näky: ”Minä näin uuden taivaan ja uuden maan… kaikki entinen on kadonnut.” Me emme voi ymmärtää autuutta oikein ilman, että liitämme siihen uuden taivaan ja maan odotuksen, mutta uskossa myös omistamisen jo nyt. Jeesuksen luo tuleminen ja hänen seurassaan kulkeminen merkitsi kaksi vuosituhatta sitten taivasten valtakunnan kansalaiseksi pääsemistä. Sitä yhteys Jeesukseen Kristukseen merkitsee edelleen tänä päivänä. Eikä taivasten valtakunta ole rajallinen eikä määräaikainen, niin kuin nyt näkyvä ajallinen elämämme. Psalmi 90 on otsikoitu ”Ihmiselämän lyhyys ja Jumalan ikuisuus”. Siinä määritellään keskimääräiset rajat: ”Seitsemänkymmentä on vuosiemme määrä, tai kahdeksankymmentä, jos voimamme kestää.” (Ps.90:10). Jo paljon aiemmin, ennen vedenpaisumusta, Jumala oli määritellyt syntiin langenneen ihmisen ajallisen elämän ehdottoman rajan: ”Minä en anna elämän hengen asua ihmisessä miten kauan tahansa. Ihminen on lihaa, heikko ja katoavainen. Olkoon siis hänen elinikänsä enintään satakaksikymmentä vuotta.” (1.Ms.6:3). Koko tunnetun historian ajan on ihminen yrittänyt rajaa rikkoa, mutta ilman menestystä. Ei sitä kyetä ylittämään nykyaikaisen lääketieteenkään keinoin. Tänään saamme jälleen olla muistamassa viimeksi kuluneen vuoden aikana tästä ajasta lähteneitä seurakuntamme jäseniä. Vanhin heistä sai katsella tätä elämää 98 vuoden ajan. Se on toki pitkä aika, mutta siihenkin sopii psalmin 90 lopun rukous: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” (Ps.90:12).
Psalmin kirjoittaja ei ajattele ajallisen elämän viisautta, jota sitäkin saa Jumalalta pyytää, vaan otsikon mukaisesti sitä viisautta, joka ottaa todesta Jumalan ikuisuuden. Ei Johanneskaan pelkän viihtymisen takia saanut katsella näkyä uudesta taivaasta ja uudesta maasta. Hän sai nimenomaisen tehtävän välittää näyn viestin veljilleen, kaikille Kristuksen omille ja seuraajille. ”Autuas se, joka tämän toisille lukee, autuaat ne, jotka kuulevat nämä ennussanat ja ottavat varteen sen, mitä tähän kirjaan on kirjoitettu, sillä hetki on lähellä.” Näin Johannes kirjoittaa ilmestyskirjan alussa (Ilm.1:3).
Ei ole mikään sattuma eikä sivuseikka, että Johannes kuvaa taivaasta, Jumalan luota, laskeutuvaa pyhää kaupunkia, uutta Jerusalemia, sanalla morsian. Sama sana on aiemminkin Uudessa Testamentissa käytössä kuvattaessa jo nyt maan päällä olevaa taivasten valtakunnan näkyvää osaa, seurakuntaa. Nyt morsian elää vielä keskellä kaikkea sitä vaivaa ja kärsimystä, josta Raamattu ei todellakaan vaikene. Sekä Vanhan että Uuden Testamentin pyhät kuvaavat avoimesti ja kiertelemättä niitä kyyneliä, jotka vielä kuuluvat sulhaselle lupautuneenkin osaan. Raamattua ei kukaan voi syyttää siitä, että se lupaisi Kristuksen seuraajalle valheellisen helppoa tietä! Turhaan ei nyt näkyvä taivasten valtakunnan osa, kristillinen seurakunta, ole saanut määrettä ’taisteleva’. Me kuulumme taistelevaan seurakuntaan, mutta erityisesti tänään saamme katsella Johanneksen näyssä sitä seurakunnan osaa, jota kutsutaan riemuitsevaksi. Tärkeintä nykyisen ja tulevan seurakunnan yhteisessä morsian-nimityksessä on jatkuvuuden välttämättömyyden ymmärtäminen. Morsiamen osa ei ala ajallisesta kuolemasta, vaan sen on alettava jo tämän ajallisen elämän aikana. Se, joka ei suostu taistelevaan seurakuntaan, ei myöskään ole mukana riemuitsevassa seurakunnassa.
Pyhäinpäivän sanoma vie meidät uskontunnutuksen kolmannen uskonkohdan keskeisen sisällön äärelle. Siihen yhtyessämme tunnustamme uskovamme pyhän, yhteisen seurakunnan ja pyhäin yhteyden. Seurakunnan pyhyys tulee siitä, että Jumala itse on sen perustanut, kutsuu ja kokoaa sen Pyhän Hengen työnä. Seurakunta ei ole vain uskovien ihmisten keskinäinen yhteys, vaan yhteyden ratkaiseva suunta on suunta ylöspäin, tai oikeastaan ylhäältä alaspäin. Siksi seurakunta on kaikessa elämässään ja toimissaan sidottu Jumalan sanaan ja siinä ilmenevään Jumalan tahtoon. Seurakuntaa ei voi syvimmässä mielessä johtaa demokratian keinoin, vaikka se epäilemättä tähän ajalliseen elämään liittyvissä kysymyksissä onkin toimiva keino. Seurakunta on teokratia. Se, minkä Johannes näki näyssään kokonaisena ja ilmeisenä, se, että Jumala itse asuu ihmisten keskellä uudessa luomisessa, sen on tarkoitus toteutua jo nyt seurakunnan yhteisessä elämässä. Nyt Jumala on läsnä kokonaisen sanansa kautta. Huonosti käy sen seurakunnan ja kirkon, joka kuvittelee voivansa astua Jumalan varpaille jättämällä Raamatun sanan omaan arvoonsa. Taisteleva seurakunta ei kestä, ellei se luota siihen, että Kristus itse taistelee puolestamme.
Pyhäin yhteys on niin ikään yhteyttä ennen kaikkea Kristuksen kautta. Itsessämme meissä ei ole sellaista ominaisuutta, jonka nojalla meitä voitaisiin kutua pyhiksi. Pyhäksi kutsumiseen ei myöskään tarvita paavin päätöstä ja sitä edeltävää autuaaksi julistusta. Autuas on pyhä, ja pyhyys on Kristuksen pyhyyttä, lahjana meille annettua. Jo kasteessa olemme saaneet pyhyyden ja autuuden omistaa. Jumala ei lahjaa ole takaisin ottamassa. Jos me sen menetämme, on syynä se, että emme itse sitä ole arvostaneet, ja siksi olemme sen kadottaneet. Pyhä on yksinkertaisesti Kristukseen kastettu ja Kristukseen uskova. Nyt, taistelevan seurakunnan matkassa, usko Kristukseen pysyy ja kestää sanan lupausten varassa ja niiden voimasta. Riemuitsevassa seurakunnassa saamme sitten nähdä saman, minkä Johannes näki: Jumala ”…pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”