”Valtakunnassa kaikki hyvin!”, vanha vartija huutaa silmin hämärtyvin näkemättä, mistä hyökkää vihollinen armoton. Minne joutuu se valtakunta,
jonka paimenetkin nukkuu syvää unta
näkemättä, huomaamatta, mikä hetki yöstä on!
Näin laulaa lauluntekijä Jumalan armosta, Pekka Simojoki, koskettavassa laulussaan, jonka nimi on Valtakunnassa kaikki hyvin. Äskeisessä Markuksen evankeliumin katkelmassa saimme kuunnella Herran Jeesuksen itsensä varoittavia sanoja valvomisen tärkeydestä.
Kirkkovuoden loppu lähenee, ja silloin pyhäpäivien aihepiiri keskittyy siihen, mikä vielä on edessä: ajan ja nykyisenkaltaisen näkyvän maailman loppuun. Ajalla ja maailmalla on alku, josta myös Pyhä Raamattu, Jumalan erityinen ilmoitus meille, lähtee liikkeelle. On aika karmaiseva totuus, että niin pieni osa meistä ihmisistä ottaa todesta Jumalan ilmoituksen kaiken alusta ja synnystä. Tilanne on kohtalokas kahdesta syystä. Jos emme tunnusta Raamatun meille ilmoittamaa alkua ja ihmisen syntyä, emme yksinkertaisesti voi oikein ymmärtää vastuullisuuttamme suhteessa Jumalaan. Ja ilman sitä, ilman synnin olemuksen tunnustamista, meillä ei tietenkään ole Sovittajan ja Lunastajan tarvetta. Alun kieltäminen kantaa välttämättä mukanaan Herramme Jeesuksen Kristuksen varsinaisen merkityksen ja todellisen olemuksen kieltämistä. Parhaimmillaan hänestä jää jäljelle vain hyvän elämän tai korkean ja esikuvallisen moraalin opettaja. Yhtä kohtalokasta on se, että alun kieltäjä ei ota todesta myöskään loppua. Jeesuksen varoitus valvomisen tärkeydestä liittyy nimittäin suoraan siihen, mitä hän juuri aiemmin oli neljälle opetuslapselleen, Pietarille, Jaakobille, Johannekselle ja Andreaalle, puhunut. Saarnan aiheena oli ollut Ihmisen Pojan tuleminen sekä taivaan ja maan katoaminen. Viimeinen lause ennen tämän päivän evankeliumikatkelmaamme kuuluu: ”Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät enkelit taivaassa eikä edes poika, ei kukaan muu kuin Isä”.
Päivä ja hetki, jonka Jeesuksen sanojen mukaan tietää vain Isä yksin, on se hetki, jota meidän kaikkien kristittyjen tulisi odottaa. Ihmisen Pojan paluu on Kristuksen paluu kunnian kuninkaana. Hänen ensimmäinen tulonsa tähän maailmaan merkitsi alentumista ja kärsimystä, meille käsittämättömän syvää kärsimyksen tietä. Se tie oli kuitenkin välttämätön kulkea, sillä muuten meillä jokaisella olisi ehdoitta edessämme vain ja ainoastaan kadotuksen ja kärsimyksen tie. Hänen paluunsa odottaminen merkitsee sen todellisuuden odottamista, johon Jeesus meille tien raivasi. Jeesus puhuu tulostaan ja kehottaa valvomaan siksi, että me odottaisimme ajan päättymistä ilolla ja toivossa emmekä pelolla. Hänen paluuseensa kuuluu myös kuolleitten ylösnouseminen. Varoituksen sanankin perimmäisenä tarkoituksena on se, että me voisimme odottaa ylösnousemuksen päivää vapautuksen ja ilon toivossa. Valvominen on meille tässä ja nyt lepoa sen varassa, minkä Jeesus itse on meille valmistanut.
Varoituksen sanaa me tarvitsemme siksi, että Kristuksen työn varassa lepääminen ei ole meidän luontomme, tämän syntiinlankeemuksen vallassa olevan maailman eikä Jumalan vastustajaksi ilmoittautuneen Saatanan mieleen. Puhuessaan tulemisestaan Jeesus kertoo myös kaikesta siitä, mikä yrittää estää meitä olemaan oikealla tavalla hereillä. Pekka Simojoen laulussa paimenet olivat unessa, eivätkä nähneet vihollisen hyökkäyksiä. Opetuslapsilleen Jeesus oli kuvannut, kuinka lopun lähetessä ilmaantuu monia eksyttäviä profeettoja. Monet tulevat esiintymään Kristuksen nimissä. Monenlaista väkivaltaa tulee esiintymään ja vääriä tuomioita annetaan. Syyksi riittää usko Kristukseen. Ei suotta tänään vietetä kansainvälistä rukouspäivää vainotun seurakunnan puolesta. Yhtään liioittelematta olemme jo keskellä Jeesuksen kuvaamaa aikaa. Samalla olemme valitettavasti Simojoen laulun tilanteessa, jossa suuri määrä paimenista nukkuu eikä tunnusta tilanteen vakavuutta.
Ovenvartijoille annettu erityinen tehtävä kuuluu epäilemättä juuri heille, joille on annettu kutsu seurakunnan paimenen ja kaitsijan tehtävään. Tätä ajatusta tukee se, että Jeesus puhui lopunajan tapahtumista ja vartijan tehtävästä vain pienelle osalle opetuslapsistaan, äsken mainitulle nelikolle. Apostoleistakin siis vain osalle kuului erityisesti seurakunnan ovenvartijan tehtävä. Tähän tehtävään näyttää erityisesti liittyvän sellainen valvominen, jossa Herran paluun odotus on aina mukana. ”Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee”, kuuluu tämän sunnuntain tunnuslause apostoli Pietarin sanoin. Vaan kuinka suuri osa apostolisen paimenviran haltijoista sydämessään yhtyy näihin sanoihin? Tämä kysymys on meille kemijärveläisille erityisen tärkeä ja ajankohtainen. Niin kuin tiedämme, meneillään on jakso, jolloin haetaan uutta paimenta seurakunnan johtoon, uutta haltijaa kirkkoherran virkaan. Ovenvartijan valvojan tehtävä on erityinen. Sen menestyksellinen täyttäminen edellyttää tukea myös seurakunnalta. Tuen tärkein muoto on yhtään hurskastelematta rukous. Me tarvitsemme edelleen ovenvartijaa, joka valvoo Jumalan sanan valon turvin. Ilman Jumalan kokonaista sanaa ei näky taivaasta pysy elossa niissä hyökkäyksissä, joista Jeesus puhui. Valvovan vartijan saaminen on yhteinen rukoustehtävä koko seurakunnalle, ja se tehtävä on nyt käsillä.
Jeesuksen sanojen mukaan talon herra tulee yöllä. Illalla, keskiyöllä, kukonlaulun aikaan tai aamun valjetessa, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin vuorokauden yöpuolella. Samanlainen viesti sisältyy tämän sunnuntain perinteiseen evankeliumiin tyhmistä ja viisaista neitsyistä, jotka yöllä lähtivät saapuvaa sulhasta vastaan. Pekka Simojoen laulun paimenet eivät olleet tietoisia siitä, mikä hetki yöstä oli kulumassa. Kristuksen paluussa tuskin on kyse yöstä pelkkänä vuorokauden aikana, sillä aina jossain päin maapalloamme on myös päivä, eikä hänen paluunsa tapahdu aikavyöhykkeittäin porrastettuna. Yöllä on siis tässä kohdassa välttämättä toisenlainen merkitys. Kaikkia tämän sunnuntain eri vuosikertojen tekstejä tutkiessa hahmottuu kokonaiskuva, jossa yö merkitsee lähinnä luopumista ja väsymistä luottamuksessa Jumalan lupauksiin. Tyhmät ja viisaat neitsyet kyllä tiesivät tehtävänsä, mutta väsymys yllätti ja tuli yö. Ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen viidennessä luvussa apostoli Paavali puhuu yöstä selvästi hengellisen luopumisen aikana. ”Ne, jotka nukkuvat, nukkuvat yöllä; ne, jotka juovat, ovat juovuksissa yöllä. Mutta meidän, jotka kuulumme päivälle, on pysyttävä raittiina: meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo.” (1.Tess.5:7-8). Luopumisen karu todellisuus on mukana jo silloin, kun Jeesus Luukkaan evankeliumissa alkaa ensimmäisiä kertoja puhua Ihmisen Pojan tulemisesta: ”…kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk.18:8).
Näiden Jumalan sanan kohtien valossa yö on ilman muuta läsnä omassa ajassamme. Millä foorumilla enää kohtaamme yhteisiä asioita hoitaessamme ja päätöksiä tehdessämme vakavan kysymyksen siitä, mitä Jumala missäkin asiassa tahtonaan ilmaisee? Jos sillä yrittää jotain asiaa perustella, saa melkoi¬sella varmuudella suvaitsemattoman leiman ja julki¬sen halveksunnan osakseen. Vakavin asia toki on, että näin tapahtuu joissain asioissa myös kirkon sisällä. Ilon ja kiitoksen aihe tietenkin on, että sivulle katsomalla näkee vielä niitä veljiä ja sisaria Kristuk¬sessa, joiden kanssa mielellään jakaa yhteisen mat¬kan kohti taivasta. Valtakunnan keskiarvoihin verra¬ten voi jopa iloita siitä, että yhteisessä jumalanpal¬ve¬luksessamme saattaa kerralla olla läsnä puolitoista tai jopa kaksi prosenttia seurakuntalaisista. Silti se samalla merkitsee, että yleensä yli 98 prosenttia on muualla! Liian usein tosin sitten kuulee väitteen, ettei jumalanpalvelukseen osallistuminen ole mikään uskon mittari. Oikeaa tässä väitteessä on se, ettei usko rakennu teoista, mutta muuten se on hylättävä väite. Kyllä meidän pitää olla huolissamme siitä, jos yhteinen jumalanpalveluksemme ei ole veljellemme tai sisarellemme tärkeä paikka! Tässä meidän on val¬vottava jokaisen. Evankeliumitekstimme lopussa Jeesus sanoi varmasti meitä kaikkia tarkoittaen: ”Min¬kä minä sanon teille, sen sanon kaikille: valvo¬kaa!” Missä me paremmin voisimme valvoa lupaus¬ten levossa kuin siellä, missä Herramme on erityi¬sesti luvannut olla läsnä, sanassa ja sakramentissa!?
Jotta yhteinen jumalanpalveluksemme jatkossakin saisi olla yötä karkottamassa, kiertyy sanoma ja aihe vielä uudelleen oikeitten vartijoiden etsimiseen ja pyytämiseen. Pekka Simojoen laulu päättyy kysymykseen ja rukouksen, joka saa olla meidän kaikkien rukouksin saateltu kysymys:
Onko täällä vielä niitä, joille valheet eivät riitä?
Kuka yötä rohkeasti soihduillansa valaisee?
Onko vielä pasuunoita, valtakunnan vartijoita,
jotka aamunkoittoon asti muurin päällä taistelee?