Suuruus on jotakin, jota ei voi olla huomaamatta. Suuret rakennukset vangitsevat katseen. Kartalla suuret valtiot käsittävät laajoja alueita. Suuret sanat voivat saada aikaa paljon hyvää tai pahaa. Suurta ihmistä ihaillaan. Kaiken kaikkiaan suuret asiat vetävät huomiomme puoleensa kuin magneetti.
Suuruutta ihannoidaan ja sitä pidetään usein tärkeänä päämääränä, koska siinä nähdään voimaa ja mahdollisuuksia. Olkoon kyseessä kaupungin tai kunnan koko, yhdistyksen toiminnan vilkkaus tai kansantalouden tila, suuruuden saavuttamiseksi nähdään paljon vaivaa. Suuruuden arvostus ei ole outoa kristillisessä kirkossakaan – siitä kertovat omalla tavallaan kirkkojen vaikuttava koko ja ne monenlaiset ponnistelut, joita tuon suuruuden saavuttamiseksi on täytynyt tehdä. Suuruuden arvostus on yksinkertaisesti jotakin niin peri-inhimillistä, että se kulkee mukanamme kaikkialle sinne, missä elämme.
Tämän sunnuntain evankeliumissa Herramme Jeesus puhuu suuruudesta. Vertaus yhdestä pienimmästä kasvimaailman siemenestä, sinapinsiemenestä, päättyy mielikuvaan suuresta puutarhakasvista. Jeesuksen puhuu tässä nyt siis Jumalan valtakunnasta, Jumalan asiasta tässä maailmassamme. Hän puhuu samalla kirkosta, joka omalla paikallaan rakentaa Jumalan valtakuntaa.
Mutta millaista on se suuruus, josta Jeesus puhuu? Kun me oman aikamme ihmisinä ihannoimme suuruutta, onko se sitä suuruutta, jota Herramme tarkoittaa?
Jeesuksen tarkoittamalla suuruudella on kaksi edellytystä. Ensinnäkin todellinen suuruus lähtee aina liikkeelle pienestä, jopa mitättömän ja vähäpätöisen näköisestä. Sellainen suuruus, joka unohtaa oman alkuperänsä, joka sivuuttaa pienuuden ja sulkee silmänsä omalta rajallisuudeltaan, ei lopulta ole kovin ihasteltavaa. Kun me omissa seurakunnissamme pohdimme ja toteutamme omaa toimintaamme, haluaisimme sen olevan suurta ja merkittävää. Mietimme suuria linjoja ja tulevaisuuden strategisia kysymyksiä. Tämä kaikki on tärkeää ja suorastaan välttämätöntä. Mutta emme silloinkaan saa unohtaa, että ilman pientä ja vähäpätöiseltä näyttävää ei päästä koskaan todelliseen suuruuteen.
Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että tajuamme Jumalan valtakunnan työn toteutuvan pelkistetyimmillään arjen keskellä niissä lukuisissa tavallisissa mutta niin tärkeissä tilanteissa, joissa kohtaamme lähimmäisemme ja hänen elämänkysymyksensä.
Kaikki se, mitä tapahtuu seurakuntien erilaisilla työaloilla, muodostaa Jumalan valtakunnan kaikenlaisen suuruuden perustan. Siihen kuuluvat myös ne tilanteet, jossa seurakuntalaiset kohtaavat toisensa ja tulevat ehkä huomaamattaankin kantaneeksi toistensa taakkoja. Nämä tapaukset eivät pääse julkisuuteen, mutta näistä tavanomaisista ja ehkä joskus jopa vähäpätöisiltä näyttävistä arjen pienistä asioista nousee kaikki se, mitä nimitämme kirkon elämäksi ja työksi. Joka siis haluaa rakentaa suuruutta, kunnioittakoon ja arvostakoon pienuutta.
Jumalan valtakunnan suuruuden toinen edellytys on se, että suostutaan ja sitoudutaan kasvuun. Pienen sinapinsiemenen kasvu suureksi puutarhan kasviksi on prosessi, joka vaatii oikeat olosuhteet ja riittävästi aikaa.
Jumalan valtakunnassa kasvun kunnioittaminen on aivan oleellinen asia. Miten helposti etsimmekään nopeita ja helppoja reittejä suuruuteen. Siellä ja täällä malttamattomina rakennellaan Jumalan valtakuntaa omien mielikuvien varassa. Odotetaan ja vaaditaan valmista, hienoa ja kaunista, särötöntä ja puhdasta. Kasvu ja kasvun kivut on silloin helppo ohittaa ja pitää niitä vain kiusallisina häiriöinä siinä ehjässä ja virheettömässä mielikuvassa, jonka Jumalan valtakunnasta olemme rakentaneet.
Mutta Jumalan valtakuntaan kuuluu aito kasvu kaikkine kipuineen ja säröineen, kaikkine keskeneräisyyksineen ja raadollisuuksineenkin. Oikotietä suuruuteen ei yksinkertaisesti ole. Kasvun eri vaiheet on käytävä läpi, millaisia ne sitten ovatkin. Ja samalla kun annamme itsellemme luvan kasvaa, meidän on annettava sama lupa myös sisarillemme ja veljillemme. Sillä kirkko ja Jumalan valtakunta eivät vielä tässä maailmassa ole valmiita.
Mutta mikä sitten on aidon suuruuden tunnusmerkki? Miten voimme aistia sen läsnäolon? Jeesuksen vertaus antaa tähän oman vastauksensa:
”Sinapinsiemen on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille.”
Aidon suuruuden tunnistamme Jeesuksen mukaan siis siitä, että se tarjoaa turvan, suojan ja kodin. Suuruus, joka ei suostu sulkemaan turvalliseen huomaansa pienuutta ja kasvun erilaisia vaiheita, suuruus, joka ei tarjoa suojaa eikä kotipaikkaa pienelle ihmiselle ja hänen elämäntodellisuudelleen, on lopulta hyödytöntä ja sisällyksetöntä. Jumalan valtakunnan suuruuden tunnistamme juuri sitä turvasta ja suojasta, jonka se tarjoaa. Tätä ei piispakaan saa unohtaa.
Hyvä juhlamessuun kokoontunut seurakunta. Viime viikkoina monenlaiset ajatukset ovat kulkeneet mielessäni. Suuri ja vastuullinen virka, johon Espoon hiippakunta on minut kutsunut, on saanut minut entistä enemmän miettimään omaa paikkaani kirkon ja Jumalan valtakunnan työssä. Lukuisten kannustusten rohkaisemana ja esirukousten saattelemana tohdin aloittaa tässä tehtävässä. Haluaisin olla yhdessä hiippakunnan seurakuntien, niiden työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja seurakuntalaisten kanssa kyselemässä, miten voisimme arvostaa pieniä asioita, miten voisimme kunnioittaa ja anta tilaa kasvulle ja miten pystyisimme vaikuttamaan siihen, että seurakuntamme voisivat tarjota jäsenilleen turvan, suojan, ja kodin.
Pienet asiat ratkaisevat. Meidän ei sovi unohtaa häntä, joka on sinapinsiemeneksi kuvatun Jumalan valtakunnan ytimessä. Tämä pienen siemenen ydin, jota meidän Jumalan valtakunnan työssä ja kirkon palveluksessa ennen muuta tulee kunnioittaa ja josta kaikki hengellisen yhteisön kasvu ja elämä lopulta nousevat, on itse meidän Herramme Jeesus Kristus. Häntä meidän tulee seurata, häneen turvautua ja hänen kanssaan kohdata lähimmäisemme. Hän, ihmisen pienuuteen ja rajallisuuteen sitoutunut Herramme, kulkee edellämme kohti tulevaisuutta ja kaikkia sen haasteita.