Sata viisikymmentä vuotta sitten Pusulassa katsottiin rohkeasti tulevaisuuteen. Silloisen Suomen suuriruhtinaskunnan senaatti oli antanut lopultakin päätöksensä, jonka mukaan Pusulan kappeliseurakunta saattoi irrottautua Lohjan emäseurakunnasta itsenäiseksi, omillaan toimeen tulevaksi seurakunnaksi. Jo pitkään kehitys oli kulkenut kohti tuota tärkeää tapahtumaa. Seurakunnan keskellä oli jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut oma kirkko. Seurakuntalaisten aktiivisuudesta kertoi omaa vakuuttavaa kieltään myös se, että Kärkölän kylälle oli valmistunut talkoovoimin oma kyläkirkko vain muutama vuosi myöhemmin. Matkat Lohjan kirkolle olivat pitkät ja vaivalloiset. Tulevaisuutta halusivat pusulalaiset rakentaa, kun omien kirkkojen lisäksi onnistuttiin hankkeissa saada oma seurakunta.
Tulevaisuus onkin ainoa ajan suunta, jota kohti me voimme olla matkalla. Tämä taju oli vahvana Pusulan seurakuntalaisilla, kun otettiin vastuu omista kirkoista, omasta pappilasta ja omasta papista. Menneen otteeseen ei pitänyt jäädä, koska ymmärrettiin, että vanhoin eväin ei seurakunta voisi elää. Aivan epäilemättä pusulalaisilla oli mielessään omat lapset ja nuoret, heillä oli mielessään Pusulan tulevaisuus. He halusivat myös uusien sukupolvien saavan kuulla Jumalan sanaa ja pääsevän Herran pöytään omassa kotikirkossa ja rakentavan omaa kotiseurakuntaansa yhä uusia sukupolvia palvelemaan. Menneisyyteen ei pitänyt jäädä vaan oli katsottava tulevaisuuteen.
Hyvät pusulalaiset. Tänään on syytä juhlaan ja sen myötä syvään kiitollisuuteen. Pusulan seurakunnan vaiheet ovat kertomusta siitä, miten usko, toivo ja rakkaus ovat vaikuttaneet seurakuntalaisten elämässä ja miten rakas kotiseurakunta on antanut turvaa ja tukea niin elämän iloissa kuin suruissakin. Tänään juhlapäivänä on syytä luoda silmäys menneeseen ja kiittää Jumalaa kaikesta siitä, mitä seurakunta on saanut kokea, kiittää heistä, jotka aikanaan kantoivat vastuun seurakunnan itsenäistymisestä, ja ennen kaikkea kiittää Jumalaa, joka on ollut uskollinen. Kotiseurakunnan merkitys on suuri. Siksi on tärkeää, että tänään voimme viettää seurakunnan juhlaa.
Mutta mitään merkkipäiväjuhlaa ei vietetä pelkästään menneen vuoksi, vain aiempia vuosia muistellen ja niiden tapahtumia mieleen palauttaen. Mikään syntymäpäiväjuhla ei jää ainoastaan menneeseen, vaan silloin katsotaan myös tulevaisuuteen. Sen vuoksihan me kristittyinä emme ainoastaan onnittele päivänsankaria vaan toivotamme myös Jumalan siunausta kaikkeen tulevaan. Merkkipäiväjuhla on aina tärkeä taitekohta menneen ja tulevan välissä sillä matkalla, jota ajassa teemme kohti tulevaisuutta.
Vietämme tänään kirkkovuoden viimeistä sunnuntaita. Tuomiosunnuntain vakava sanoma ei ehkä ensi alkuun vaikuta kovin juhlavalta – pikemminkin se saa aikaan arkuutta ja kyselevää mieltä. Mutta juhlasta kuitenkin on kyse myös tuomiosunnuntaina, juhlasta, jota me kristityt tulevaisuudelta odotamme. Kyse on taivaaseen pääsyn, kristillisen toivon täyttymyksen juhlasta, pelastettujen syntisten juhlasta.
Tuomiosunnuntain evankeliumi suuntaa siis ajatuksemme vahvasti tulevaisuuteen, siihen hetkeen, jolloin Herramme Kristus tuomitsee elävät ja kuolleet. Evankeliumin kuvauksessa kerrotaan langettavan tuomion saajista sekä vapauttavan tuomion saajista. Kaiken keskipisteenä on kuitenkin Jeesus Kristus. Se, mitä hän sanoo, ratkaisee kunkin ikuisuuden. Hän sanoo viimeisen sanan, ei kukaan ihminen. Meillä ihmisillä olisi kovin suuri halu luokitella toisiamme ja vähintäänkin arvuutella, kuka pelastuu ja kuka ei. Mutta tällaisilta arvuutteluilta on pohja pois. Ne eivät merkitse mitään, sillä kaikki on täysin Herramme Jeesuksen käsissä. Hän ratkaisee pelastuksenasiat.
Päivän evankeliumissa meitä ohjataan siis katsomaan tulevaisuuteen. Mitä Jeesus Kristus meille sanoo? Kaksi asiaa nousee vastaamme. Kun Herramme ratkaisu on kuultu ja kun hän on sanonut sanansa sekä oikealla että vasemmalle puolelleen asettuneille, kaikkialla vallitsee hämmästys. Toiset hämmästyvät sitä, että pelastuvat, toiset sitä, että eivät pelastu. Toiset eivät olleet ollenkaan etukäteen varmoja taivaaseen pääsemisestään, toiset olivat siitä etukäteen omalta kohdaltaan täysin vakuuttuneita. Tuomio on yllätyksellinen. Totta kai jokainen Herran valtaistuimen eteen saapunut olisi antanut kaikkensa, jos heidän elämänsä varrella Jeesus olisi tullut heitä vastaan apua tarviten. Ei epäilystäkään, etteikö Jeesukselle olisi silloin annettu vain kaikkein parasta.
Ei siis ihme, että sekä valtaistuimen oikealle että vasemmalle puolelle kootut kyselevät: ”Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa? Milloin muka autoimme sinua? Milloin jätimme auttamatta?” Miten viiltävästi Jeesus tähän hämmennykseen vastaakaan: ”Totisesti, kaiken, minkä olette tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet tai jättäneet tekemättä minulle.”
Viesti on selvä. Tulevaisuuden ratkaisevin seikka on kirkas: meidän Herramme Jeesus tulee jatkuvasti vastaamme lähimmäisissämme. Miten heitä kohtelemme on samaa kuin miten Herraamme Jeesusta kohtelemme. Ei ole olemassa sellaista kristillistä uskoa, sellaista turvautumista Jeesukseen, jossa toinen ihminen sivuutettaisiin ja jopa unohdettaisiin. Ei ole sellaista kristillistä hurskautta, joka sulkee silmänsä lähimmäiseltä ja keskittyy vain oman pelastuksen varmistamiseen.
Seurakunnan elämä on matkalla olemista. Siinä ollaan matkalla tulevaisuuteen, matkalla kohti taivasta. Mutta samalla ollaan matkalla kohti Herramme valtaistuinta. Seurakunta ei koskaan voi sivuuttaa sitä tosiasiaa, että hengellinen elämä pitää sisällään lähimmäisen kunnioittamisen ja hänestä huolehtimisen. Seurakunta on olemassa juuri siksi, että sen keskellä me rohkaistuisimme näkemään Herramme Jeesuksen lähimmäisissämme ja että osaisimme kulkea heidän rinnallaan. Sellainen hengellisyys, joka sulkee silmänsä lähimmäiseltä, sulkee silmänsä lopulta myös Jeesukselta.
Hyvät pusulalaiset. Matkamme tulevaisuuteen jatkuu. Vuosikymmenten aikana tämä seurakunta on antanut teille mahdollisuuden elää Herramme Jeesuksen seuraajina ja rohkaistua uskoon, toivoon ja rakkauteen. Tämä kuuluu teidän, pusulalaisten kristittyjen elämään myös jatkossa, kaikissa niissä tulevissa vaiheissa, joihin seuraavat kuukaudet ja vuodet meitä kuljettavat. Seurakunnan ajallinen hahmo vaihtelee ja etsii kunakin aikana omat muotonsa. Mutta perusasia säilyy: Jeesus Kristus pysyy samana eilen, tänään ja ikuisesti. Hän on myös tulevissa vaiheissa Pusulan seurakunnallisen elämän keskuksena. Ja hänen mukanaan siinä keskuksessa on myös lähimmäinen.
Saamme siis katsoa rohkeasti tulevaisuuteen. Kaikki on Herramme Jeesuksen käsissä, niin seurakunnan kuin oman henkilökohtaisen elämämmekin asiat. Tämänkin vuoksi juuri tänään on aihetta juhlaan: Herramme Jeesus on keskellämme.