Hoosianna kaikuu evankeliumitekstissä aivan kuin kirkkovuoden alkaessa, 1. adventtisunnuntaina. Silloin kirkko on kuitenkin puettu valkoiseen, ilon ja kiitoksen väriin, toisin kuin nyt, kun elämme syvimmän paaston aikaa. Kirkkovuoden alkaessa Jeesuksen tulo juhlittuna kuninkaana Jerusalemiin luetaan vuorovuosin Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeista. Niissä kaikissa kaikuu selkeästi ilo sitä hetkestä, jolloin kuningas tulee omaan kaupunkiinsa. Saapumisen yllä roikkuvaan tummaan varjoon ei viitata kuin Luukkaan evankeliumissa, jossa kerrotaan kuinka muutamat fariseuksista halusivat hillitä kansanjoukon iloa sekä huutoja ja kuinka Jeesus pysähtyi katselemaan kaupunkia ja itki sen tulevaisuutta.
Johanneksen kuvauksessa pääpaino on kolmesta muusta evankeliumista poiketen siinä kärsimyksessä ja kuolemassa, jota kohti Jeesus aasillaan ratsasti. Muut kolme evankelistaa kuvaavat tarkasti tavan, jolla Jeesus itse etukäteen tilasi merkillisen kuningasratsunsa. Johannes ei sitä tee, mutta ainoana hän tunnustaa sen, etteivät opetuslapset Jeesuksen käskyn mukaan toimittuaankaan vielä ollenkaan ymmärtäneet, mistä oli ollut kysymys. Jeesuksen suorista sanoista ja selvästä puheesta huolimatta Jerusalemiin tulon syy ja sen yhteys Raamatun kirjoituksiin oli jäänyt opetuslapsilta ymmärtämättä. Jeesus kulki yksin sitä tietä, jota varten hän oli tähän maailmaan tullut. Vähän myöhemmin Pietarille lausuttu sana oli jo toteutumassa: ”Minne minä menen, sinne et sinä nyt voi tulla minun kanssani” (Joh.13:36).
Ihmisen pelastuminen synnin ja kuoleman vallasta on alusta loppuun saakka yksin Jumalan työtä. Jerusalemiin ratsastaessaan Jeesus oli kansanjoukosta huolimatta hyvin yksin, sillä vain hän yksin tiesi, mitä lähestyvän juhlan aikana tulisi tapahtumaan. Kuvatessaan myöhemmin Jeesuksen työtä, apostoli Paavali kirjoittaa korinttolaisille: ”Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan.” (2.Kor.5:19). Inhimillisessä elämässä ihmisten väliseen sovinnon tekoon tarvitaan molemminpuolista sovinnon halua ja aina jollain tavalla puolitiehen vastaan tulemista. Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa riittää ja samalla on ainoa mahdollisuus se, että Jumala itse toimii. Ei syntisestä ihmisestä ole sovinnon tekijäksi, sillä syntiinlankeemuksen olemus on täydellinen kääntyminen pois Jumalasta. Ellei hän olisi toiminut niin kuin Jeesuksessa Kristuksessa toimi, ei meillä olisi mitään tulevaisuutta eikä toivoa. Me olemme sen Jumalan rakkauden varassa, joka sai Jeesuksen kulkemaan tiensä loppuun saakka, aina ristille asti. Siitä rakkaudesta apostoli kirjoittaa roomalaisille: ”Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä.” (Room.4:8)
Palmusunnuntaina me siis tervehdimme ja juhlimme kärsivää ja kuolevaa Kuningasta. Meillä on tähän Kuninkaan juhlimiseen paremmat edellytykset kuin niillä ihmisillä, jotka aikanaan ottivat Jeesuksen vastaan Jerusalemin portin edustalla. Meihin verrattuna heillä toki oli silminnäkijän ja omin korvin kuulijan etu. Johanneshan kirjoitti, että ihmiset lähtivät joukolla Jeesusta vastaan sen perusteella, mitä olivat nähneet tai kuulleet Jeesuksen tehneen. Aivan erityisesti heihin oli vaikuttanut Lasaruksen herättäminen kuolleista. Omin korvin kuultu tai omin silmin nähty ei kuitenkaan riittänyt antamaan oikeaa ymmärrystä Jeesuksen kuninkuudesta. Me tiedämme, että Jeesusta juhlivan kansanjoukon, ml. ilmeisesti myös lähimmät opetuslapset, odotuksena oli näkyvän kuninkaanvallan alkaminen ja uusi kukoistuksen kausi kansalle ja Israelin valtiolle. Kun me palaamme kahdesti kirkkovuoden aikana Jerusalemin porttien eteen, tiedämme, ettei silloin ollut alkamassa ulkonaisen loiston aika. Meidän ei tarvitse pettyä odotuksessamme, niin kuin silloiset ihmiset pettyivät. Meillä on etuoikeus tutkia tapahtumaa esimerkiksi liittäen portilla huudetut tervehdykset niiden oikeisiin vanhatestamentillisiin yhteyksiin. Jeesuksen kuninkuus oli totta, mutta jo tunnetut lupaukset kuninkuudesta antoivat oikein tulkittuna ymmärtää, että kuninkuus oli jotain aivan erityistä. Meillä on myös etuoikeus juhlia kaupunkiin ratsastavaa Kuningasta tuntien ja tietäen, millä tavalla hän itse puhui kuninkuudestaan.
Tämän päivän evankeliumikatkelma on ulotettu siihen saakka, että Jeesus itse avaa näkökulman todelliseen kuninkuuteensa. Johannes kertoo juhlille tulleista kreikkalaisista, jotka myös halusivat nähdä Jeesuksen – ilmeisesti kiinnostus oli herännyt samalla tavoin kuin portille rientäneessä ihmisjoukossa. Kun Jeesuksen kaksi opetuslasta tuli esittämään tapaamispyyntöä, Jeesuksen vastaus oli erikoinen: ”Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” Jeesuksen kuninkuuden kuvaksi kelpaa siis vehnänjyvän kohtalo. Kirkastuminen merkitsee ilmeiseksi ja näkyväksi tulemista. Jeesuksen kuninkuus ei kirkastunut niissä voimallisissa teoissa, joita hän eläessään teki; ei edes Lasaruksen kuolleista herättämisessä. Hänen kuninkuutensa kirkastui kärsimisessä ja kuolemassa, johon hän yksin oli matkalla – meidän kaikkien puolesta.
On myös syytä muistaa, ettei Jeesuksen kärsimystie ollut helppo tie. Meidän ajatuksissamme kaikkivaltius tasoittaa ja raivaa kaikki esteet käden käänteessä. Siitä muistuttaa sekin, kuinka helposti ajatuksemme eksyy maailman suurten ongelmien edessä kyselemään, miksi Jumala ei hyvyydessään voisi korjata tuota tai tätä asiaa? Hänellehän kaikki olisi niin helppoa! Kyllähän kaikkivaltiaalle Jumalalle tietysti olisi ollut yksinkertaista pyyhkäistä kaikki synti olemattomiin tästä luomastaan maailmasta. Sen seurauksena vain olisi ollut samalla kaiken inhimillisen elämän katoaminen. Jumala lähestyi ongelmaa toisella tavalla, meitä syntisiä ihmisiä rakastaen. Jeesus ei kuitannut tehtäväänsä jumalallisella voimalla ja kaikkivaltiudella, vaan ihmisenä ihmisten joukossa. Synnin palkka, iankaikkinen kuolema, on ihmisen ansaitsema, ja siksi ihmisen piti olla palkkaa kuittaamassa. Pian tämän päivän tekstimme jälkeen Jeesus sanoi ympärillään olleiden ihmisten kuullen: ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” (Joh.12:27).
Palmusunnuntain tapahtumat avaavat eteemme kärsimysviikon, jota perinteisesti vietetään Jeesuksen viimeisen ajallisen elämän vuorokauden hetkiä tarkasti tutkien. Jos Jumala suo, kokoonnumme jälleen huomisesta alkaen kolmena iltana ahtisaarnahetkiin ja sitten torstai-iltana ehtoolliskirkkoon. Torstai-illan jumalanpalveluksen päätös kutsuu ristin pääsiäisen viettoon, kun perjantaina pysähdymme täällä ristiinnaulitun Herramme eteen. Siinä samassa keskustelussa, johon tekstimme tänään päättyi, Jeesus myös sanoi: ”Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Se maasta korottaminen on kuvattu meidänkin alttaritaulussamme. Ristille suostuessaan Jeesuksesta Kristuksesta tuli kaikkien meidän syntisten ihmisten todellinen kuningas, sillä hän ei jättänyt ketään meistä sovituksen ja lunastuksen ulkopuolelle. ”Minä vedän kaikki luokseni”. Myös minut ja sinut.
Ristin pääsiäisestä saamme tänä vuonna siirtyä ylösnousemuksen juhlaan jo lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun puolta tuntia ennen vuorokauden vaihtumista kokoonnumme viettämään pääsiäisyön messua eli ehtoollisjumalanpalvelusta. Ylösnousseena Jeesus vihdoin sanoo: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä”.
Tästä suunnasta, ristin ja ylösnousemuksen pääsiäisestä, avautuu oikea näkökulma Jerusalemin porttien edustalle. Meidän palmusunnuntaimme ei ole kevään tulemisen juhla, vaikka se usein onkin valoisuudessaan huikea. Esitän yhden toivomuksen: Jos lähipiirissä on lapsia, jotka haluavat lähteä palmusunnuntain virpomiskierrokselle, olisi erittäin tärkeää, että he saisivat kuulla palmusunnuntain evankeliumin kokonaan. Yksi virpomisen esikuva on palmunlehvät, joilla Jeesus otettiin vastaan. Toisaalta virpomisen sisältö on siunauksen jakaminen ja toivottaminen. Siunaus ei ole meidän käsissämme, vaan se perustuu juuri siihen rakkauteen, jolla Jumala meitä rakastaa. Noidiksi pukeutuminen ei kuulu virpomiseen, sillä pääsiäisajan noitaperinne muistuttaa yksinomaan siitä hetkestä, kun Jeesus oli haudassa, ja näytti siltä, että pahuus on voittanut. Jos virpoja haluaa välttämättä pukeutua, pukeutukoon sitten vaikka ystävälliseksi mummoksi, muttei koskaan noidaksi. Mummothan ovat ansiokkaasti huolehtineet siitä, että Jumalan siunaus otetaan todesta ja tahdotaan välittää tulevillekin sukupolville.