Perillepääsyn esti epäusko.
Näin kuvasi heprealaiskirjeen kirjoittaja erämaavaelluksella Jumalasta luopunutta Israelin kansaa. Kyseessä oli joukko, joka oli lähtenyt liikkeelle Egyptistä vastateurastetun karitsan veren turvin. Israelin kansa oli säästynyt esikoisten surmaamiselta siten, että sen asumuksien ovipielet oli sivelty karitsan verellä. Jumala oli tehnyt monta ihmettä, antanut egyptiläisille monta vitsausta, jotka vihdoin kypsyttivät faraon päästämään Israelin kansan vaellukselle kohti luvattua maata. Ja silti epäusko oli päässyt vallalle. Epäusko esti perillepääsyn. Egyptistä lähteneiden joukossa oli vain kaksi, jotka pääsivät perille luvattuun maahan, Joosua ja Kaaleb. He säilyttivät uskon.
Karitsan veren, itse Jumalan Karitsan veren merkki on piirretty meihinkin jo kasteen hetkellä. Kasteessa meidät on siunattu ristin merkillä, ja ristihän juuri muistuttaa Jumalan Pojan verestä, joka on vuotanut meidän syntiemme sovitukseksi. Kasteessa meidät on myös kutsuttu ja lähetetty liikkeelle kohti luvattua maata. Ei enää sitä maata kohti, josta tänä päivänäkin taistellaan asein, vaan paljon parempaa, taivasta kohti. Mutta niin kuin erämaavaelluksella kaikki matkan vaivat ja pelkkä sanallinen lupaus tulevasta kodista sai lähes koko kansan kääntymään sydämessään epäuskoon, niin on jatkuvasti vaara meilläkin, taivaaseen suuntautuvalle matkalle kutsutuilla. Kuinka tavallista onkaan latistaa kristillinen usko ja kristillinen julistus pelkiksi hyvän elämän ohjeiksi ja jättää samalla päämäärästä puhuminen joittenkin harvojen, todellisesta elämästä vieraantuneiden harrastukseksi. Tämän hetken hyvin tutuksi tullut ja haukkumanimen varauksen saanut määritelmä on fundamentalisti. Sitä käytetään uskonnosta riippumatta niistä, jotka mielletään ääriainekseksi, sellaiseksi joukoksi, joka haluaa kaikessa pitää kiinni siitä, mihin uskoo. Se joka uskoo ja tunnustaa Raamatun kokonaan Jumalan sanaksi ja todeksi, alusta loppuun ja kaikessa, saa takuuvarmasti tämän leiman itseensä. Sen jälkeen hänet onkin helppo sysätä ei–vakavasti–otettavien häiriköitten joukkoon.
Ja kuitenkin me tarvitsemme kastettuina kristittyinä myös uskoa, aivan kuten oli laita erämaavaelluksen kansalla. ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room.10:17), kirjoittaa apostoli Paavali roomalaisille. Eikä Kristuksen sana ole vain niitä lauseita, joita Hänen sanominaan on tallennettu Uuden Testamentin sivuille, vaan niin kuin Johannes aloittaa evankeliuminsa, Sana, Kristus on ollut kaikessa läsnä, luomisesta asti.
Miten syntyy se usko, jonka varassa päästään perille? Miten se usko saa elää ja kasvaa? Puhuessaan kasteesta Nikodemokselle Johanneksen evankeliumin kolmannessa luvussa, Jeesus antaa ymmärtää, että usko alkaa siinä uudestisyntymisessä, jonka Jumala itse saa aikaan kasteen veden, Kristuksen sanan ja eläväksi tekevän Hengen kautta. Uskon alku ja elossa pysyminen on siis Jumalan työtä, jossa hän käyttää itse valitsemiaan työkaluja haluamallaan tavalla. Kuitenkaan hän ei pakota meitä uskomaan; ei hän tee meistä robotteja, jotka kerran ohjelmoituina kulkevat ilman muuta alussa määrättyyn päämäärään. Yhteen meillä on kyky ja vapaus. Me voimme todellisesti kieltää ja sammuttaa Jumalan meissä synnyttämän uskon.
Oikeastaan kaikki tänä sunnuntaina luetut Raamatun sanat kuvaavat sitä pelottavaa todellisuutta, mihin meidän omat kykymme voivat meidät johtaa. Sodoman kaupunki ei ollut mikään pikkukylä, mutta silti sieltä ei löytynyt edes niitä kymmentä hurskasta, joiden tähden Jumala olisi säästänyt kaupungin tuholta. Sodoman kaupunki ja siellä vallinnut hillitön meno on meille näyteikkuna siihen, mihin ihmisen elämä vääjäämättä johtaa, jos yhteisellä päätöksellä kielletään Jumalan olemassaolo tai ainakin hänen kykynsä vaikuttaa tähän meidän todellisuuteemme. Sodoman asukkaathan olivat sitä joukkoa, jotka polveutuivat yhdestä hurskaasta, Nooasta, mutta eivät vielä olleet kuulleet Jumalan Abrahamille antamaa lupausta. Nooan kautta heille oli mahdollista tuntea elävä Jumala ja uskoakin häneen. Mahdollisuus oli olemassa, mutta meille käsittämättömästä syystä Jumala ei vielä kovin näkyvällä tai tuntuvalla tavalla silloin tehnyt pelastukseen kutsuvaa työtään. Jotain me voimme kuitenkin aavistella Jumalan ihmeellisistä ajatuksista, kun luemme, mitä Jeesus sanoi verratessaan oman aikansa kaupunkien tilannetta Sodomaan: ”Sodoman maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sinä [Kapernaum]”.
Sanat Kapernaumin kaupungille, jossa Jeesus itsekin asui, ovat erityisen kovat. Sille kaupungille Jumala oli suoraan sanoen tuhlannut rakkauttaan ja tehnyt monenlaisin voimateoin selväksi kuka hän todella on ja mikä on ihmisen oikea osa ja tarkoitus. Silti uskoa oli hyvin vähän. Ihmisen omaa kykyä oli käytetty ahkerasti. Oli tapahtunut juuri se, mistä tänään kuultu heprealaiskirjeen katkelma varoitti: ”Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne.”
Tämän sunnuntain aihe, etsikkoaikoja, saa yleensä puheessa hyvin myönteisen arvovarauksen. Onpa sitä ahkerasti lainattu maalliseenkin elämään. Politiikassa tai taloudessa esimerkiksi todetaan elettävän milloin minkäkin asian suhteen etsikkoaikoja. Tämän päivän tekstit tuovat sanalle kuitenkin myös toisenlaisen varauksen. Etsikon ajallahan tarkoitetaan sellaista vaihetta elämässä, jolloin Jumala kutsuu aivan erityisellä tavalla ja tekee mahdolliseksi uskon syntymisen meissä. Kun on kyse näin suuresta asiasta, kasvaa myös meidän vastuumme vastaanottajina aivan huikeisiin mittoihin. Sanat Kapernaumin kaupungille ovat mitä suurimmassa määrin sanoja myös meille. Jos ja kun Jumala on tuhlaillut etsikkoaikoja meihin, sitä suurempi on häpeämme ja suorastaan tappiomme, jos uskon sijaan onkin astunut paatumus.
Meidän tilanteemme ei nimittäin näytä hyvältä sen enempää Kapernaumiin kuin Sodomaankaan verrattuna. Kristillisen kirkon vaikutus suomalaiseen elämään on historiallisesti ollut niin vahva, että se todella hakee vertaansa. Aivan ainutlaatuista on suurten kansanherätysten aika perinteisine herätysliikkeineen. Suomalainen yhteiskunta on saanut vuosikymmenten ja –satojen ajan rakentua kristilliselle arvopohjalle. Kristillinen kansanopetus on pitkään ollut itsestään selvyys. Kosketuspintaa ja vaikutusmahdollisuuksia on siis ollut yllin kyllin. Jumala on suorastaan tuhlaillen jakanut etsikon aikoja, milloin hyvällä ja milloin esimerkiksi sotien kurituksen kautta. Mutta missä ollaankaan nyt?
Kapernaumin elämä ei Jeesuksen aikana ilmeisesti ollut suistunut raiteiltaan. Kovien sanojen syynä oli ennen muuta haluttomuus ottaa vastaan evankeliumin ilosanomaa. Meillä sen sijaan kaikesta Jumalan käsittämättömästä rakkaudesta ja huolenpidosta huolimatta kuljetaan huimaa vauhtia Sodoman kaltaiseen elämään. Yksi Sodoman elämän leimallinen piirre oli vääristynyt seksuaalisuus. Vanhimmissa teksteissä sodomialla tarkoitetaan nimenomaan samaa sukupuolta olevien keskinäisiä sukupuolisuhteita. Tuskin kukaan on tietämätön siitä, millä vauhdilla ja voimalla tällaista sukupuolisuutta julistetaan ilosanomana nyky-Suomessa. Mutta sekin on seurausta. Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun mukaan se on seurausta siitä, ettei tunneta ja tunnusteta Jumalaa. ”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt.” Sodomalaisten puolustus oli se, että Jumalan tuntemiseen oli vähän eväitä. Me emme voi väittää, ettei eväitä olisi annettu.
Jumalan sana on kokonaan totta, niin kuin alkurukouksessa jo todettiin. Sana kertoo paljon sellaista, minkä toteutuminen on vielä edessäpäin. Varmaa on, että sana käy toteen. Myös se Jeesuksen sana, jonka hän lausui kerrottuaan vertauksen leskestä ja väärästä tuomarista. Lopuksi Jeesus sanoi: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Luuk.18:8).
Kerran oli mahdotonta löytää kaupungista kymmentä hurskasta. Kerran tulee päivä, jolloin uskoa saa todella etsiä. Se luopumus, jonka havaitsemme kasvavan ympärillämme, on siis yksi merkki, joka kertoo Herran päivän lähestymisestä. Jos tämä merkki meitä havahduttaa, silloin voi siinäkin nähdä Jumalan valmistaman etsikkoajan. Viime sunnuntain epistola liittyy suoraan tähän ja antaa meille rohkaisevan toimintaohjeen: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan” (Hepr.10:25). Jokainen meistä tarvitsee tätä. Jokainen meistä tarvitsee ehtoollisen hoitavaa ja rohkaisevaa lahjaa, niin että usko saisi kasvaa ja kantaa perille asti.