Kuulimme ensimmäisenä lukukappaleena katkelman Vanhan Testamentin Valitusvirsien kirjasta. Hyvin karmaisevalla tavalla ajankohtaiseksi osoittautuu katkelman alku: ”Herran armoa on se, että vielä elämme”. Tänään, vuoden viimeisenä päivänä on tiedotusvälineissä seurattu Etelä-Suomen murhenäytelmää, jollaista ei tosiaankaan tarvittaisi keskelle joulunaikaamme. Edes ajallinen elämämme ei ole itsestään selvyys. Tänä aamuna töihinsä kiiruhtaneet kauppakeskuksen henkilökuntaan kuuluneet neljä ihmistä tuskin osasivat aavistaa olevansa sillä matkalla viimeistä kertaa. Heidän ja kahden muun ihmisen ajallisen elämän päätti väkivalloin pahuus ja vääryys, jota ei ole osattu käsitellä. Pahuus, joka on ottanut ihmisessä vallan ja tehnyt hänestä orjan.
Valitusvirsien sana sisältää varmasti enemmänkin kuin vain ajallisen elämän. Vuodenvaihde, yhden aikajakson päättyminen, pakottaa muistamaan, kuinka väistämätöntä on pitempienkin jaksojen päättyminen joskus. Pisinkin ajallinen elämä on rajallinen. Jos armoa olisi vain elämän jatkuminen, edessämme olisi vääjäämättä armottomuuden tila, sillä edelleenkään tällä maapallolla ei taida olla ketään, joka olisi ylittänyt Jumalan jo kauan sitten asettaman rajan, 120 vuotta.
Elämä on paljon, paljon enemmän kuin se jakso, jota mitataan kellolla ja kalenterilla. Kun Jumala loi tämän maailman ja elämän tänne, hän katsoi kaikkea luomaansa ja totesi sen hyväksi. Elämä on sellaista olemassa oloa, joka ei pääty koskaan. Iankaikkisuudella ei ole rajoja, ja iankaikkisiksi meidät on luotu. Kuolema ei ole myöskään pelkästään sitä, mikä näkyy. Se ei ole vain ajallisen elämän päättymistä. Kuolema tuli tähän todellisuuteen sen kautta, ettei Jumalan hyväksi luoma elämä kelvannutkaan ihmiselle. Kuolema on syvimmiltään ja kauheimmillaan vääristynyttä iankaikkisuutta, vääristynyttä elämää, elämää iankaikkisesti ilman yhteyttä Jumalaan.
Herran armoa on elämä, sekin elämä, joka kyllä ajallisesti päättyy kerran, mutta joka rakentuu luottamukselle Jumalan valmistamaan ja lahjaksi antamaan apuun kuoleman todellisuutta vastaan. Armoa ei ole pelkkä elämä, vaan elämä, joka rakennetaan armon varaan. Sanaa ’armo’ on tahdottu selittää muistisäännöllä sen kirjaimista rakentuvalla avaimella: Ansioton rakkaus minunkin osakseni. Kun vuoden päättyminen kutsuu henkiseen ja hengelliseen välitilinpäätökseen, on armo välttämätön työväline. Jos me olemme rehellisiä itsellemme, ja erityisesti, jos suostumme peilaamaan elämäämme Jumalan lain valossa, emme yksikään selviä tilinpäätöksestä puhtain paperein. Ei ole niin, että vain Espoon ampujan kaltaiset ihmiset reputtaisivat Jumalan tilintarkastuksessa. Meillä kenelläkään ei ole edes yhtä puhdasta eletyistä 365:stä päivästä. Mutta meillä on armo. Valitusvirsien kirjoittaja muistuttaa: hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Herran armoa on, jos me saamme elää siten, että me tämän muistamme ja siihen myös uskomme. Sillä vain uskomalla lupauksen sanaan voimme armon omistaa.
Evankeliumitekstissä kohdattiin se meille ihmisille hyvin luontainen ajatus, että tahtoisimme niin mielellämme jotain enemmänkin. Pelkkä sana, ja siihen turvautuminen on joko liian yksinkertaista ja helppoa, tai sitten se ei mielestämme riitä saamaan meitä vakuuttuneiksi. Fariseukset ja saddukeukset, kaksi Jeesuksen ajan uskonnollista puoluetta, halusivat jotain tuntuvampaa ja näkyvämpää, jotain merkkiä suoraan taivaasta. Yhä edelleen tapahtuu näin. Uskonnollisiin tilaisuuksiin syntyy valtavia ruuhkia silloin, kun niissä väitetään tai koetaan tapahtuvan sellaisia ihmeitä, jotka ovat silmin nähtäviä ja käsin kosketeltavia. Kaikkivaltias Jumala voi toimia antaen moniakin ihmeellisiä merkkejä taivaasta. Niinhän itse asiassa oli Jeesuksen toiminnassakin jatkuvasti tapahtunut. Mutta silloin, kun päähuomio kohdistetaan näihin merkkeihin, silloin mikään ei riitä. Jeesuksen vastaus fariseuksille ja saddukeuksille oli merkillinen: ”Joonan merkki”.
Joonan merkki oikein ymmärrettynä on kaikki, mitä mekin tarvitsemme pohtiessamme ajan päättymistä. Joonan ihmeellinen tie, joutuminen meripedon nielemäksi, ja pelastautuminen kolmantena päivänä kuivalle maalle on Jeesuksen itsensäkin selittämänä kuva siitä, miten hän itse toi ratkaisun kuoleman todellisuuden ongelmaan. Jeesus kohtasi kuoleman, jossa hänen ajallinen elämänsä päättyi noin 33 vuoden iässä. Jo ennen ajallisen elämän päättymistä hän lausui jotain, joka kertoo, ettei kyseessä ollut vain ajallisen elämän päättyminen. Ristiltä kuului huuto: ”Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Se ei ollut pelkkä tuntemus, vaan täyttä totta. Niin täytyi todella tapahtua, sillä Jeesus suostui ottamaan itselleen kuoleman koko kauheudessaan: iankaikkisena erona Isästä jumalasta. Ja koska hän ainoana ei sitä ollut ansainnut, hän todellakin saattoi tehdä sen meidän puolestamme. Armon syvin olemus ja kaikista merkeistä ihmeellisin on se, että meidän kuolemamme on jo kuoltu; rangaistus on kärsitty. Edessämme ei ole vääjäämätön iankaikkinen ero Jumalasta.
Tämä Joonan merkki, meidän puolestamme voitettu kuolema, on todellakin jotain sellaista, joka voidaan omistaa vain uskolla. Meille, vielä nyt aikaan sidotuille, on selittämätön ongelma se, kuinka synnin palkka, iankaikkinen kuolema voi olla Jeesuksen osana ja silti hän on kuoleman voittaneena myös iankaikkisessa elämässä. Selittämättömäksi jää toki sekin, että ajallisen elämämme päätyttyä elämämme ja olemassaolomme tosiaan jatkuu. Emme osaa selittää, miten, mutta silti aavistamme jo aivan luonnostamme, että näin täytyy olla. Saarnaajan kirja antaa hienon selityksen tälle aavistukselle kuvatessaan Jumalan luomistyötä meissä: ”Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä” (Saarn.3:10).
Joka aamu Herran armo on uusi, sanoo Valitusvirsien kirjoittaja. Jokainen sellainen aamu, jolloin me todella muistamme, että Jumala on uskollinen ja että häneen ja hänen lupauksiinsa kannattaa panna toivonsa, on elämisen arvoinen. Jokainen sellainen vuodenvaihde, jossa muistamme ja tunnustamme saman, on juhlimisen arvoinen. Ilman iankaikkisuusnäköalaa ja armon sisältämää lupausta oikeasta elämästä uuden vuoden juhlinta on irvokasta ja toivotonta. Silloinhan jokainen aamu tai jokainen uuden vuoden alku muistuttaa vain siitä, että jälleen näitä on yksi vähemmän. Kohta ne loppuvat. Sinultakin, kaikkein nuorimmalta!
Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta. Pakanallista juurta oleva paukuttelu hiljenee pian vuodenvaihteen jälkeen. Onneksi meillä ilotulitteiden käyttöä ei käytännössä perustella niin kuin idän uskonnoissa, pahojen henkien pelottelulla. Meillä kai on enemmänkin tarkoitus osoittaa pimeydessä upeasti näkyvillä ilotulitteilla iloa uudesta. Herran armoa on se, että saa alkaa uudestaan. Jos saamme herätä huomiseen, saamme olla varmoja, että hiljaisuudessa Herralta toivomamme apu yltää meille asti. Ja vaikka ajallinen elämämme ei huomiseen tai kokonaiseen vuoteen kantaisikaan, kaikkein ihmeellisin asia on, että armo on totta tässä hetkessä, jota elämme. Jeesus Kristus on meidän syntiemme sovitus ja meidän tiemme iankaikkiseen elämään.