Me palaamme Jeesuksen kärsimyshistorian ensimmäiseen näytökseen, ahtiin, kiirastorstai-iltana, sillä ajallisesti ensimmäinen tapahtuma halutaan sitoa siihen viikonpäivään, jolloin se myös tapahtui. Tänään lähdemme siis liikkeelle toisesta näytöksestä, siitä, mitä Jeesuksen kärsimystiellä tapahtui ehtoollisen asettamisen jälkeen. Juudas oli lähtenyt joukosta kesken aterian ja Jeesus oli pitänyt jäljelle jääneille jäähyväispuheensa sekä rukoillut ylimmäispapillisen jäähyväisrukouksensa.
Jeesuksen ja vielä mukana seuraavien opetuslasten tie vei öljymäelle, Getsemanen puutarhaan, jonka paikan Johannes määrittelee Kidroninpuron toisella puolella olevaksi.
Puutarhassa Jeesus joutui käymään rukouskamppailua, jonka merkitys oleellisena osana kärsimystietä saattaa jäädä turhan vähälle huomiolle. Ristin kärsimykset ja niitä edeltäneet pilkkaamiset ja ruoskimiset ovat meille paremmin kuvattuja, sillä silminnäkijöitäkin on ollut paljon. Sen sijaan rukoustaistelu Getsemanessa painottaa sitä, kuinka yksin Jeesus kantoi koko kuormansa. Johannes ei evankeliumissaan mainitse erikseen rukoustaistelua, mutta edellyttää sen tunnetuksi, kun kertoo Jeesuksen sanoneen miekkaan tarttuneelle Pietarille: ”Kun Isä on tämän maljan minulle antanut, enkö minä joisi sitä?”
Rukoustaistelu, jonka aikana Jeesuksen seuraansa pyytämät opetuslapset eivät jaksaneet edes valvoa, on ennen kaikkea taistelu kutsumuksen seuraamisesta. Oikeastaan siinä toistuu Jeesuksen julkisen toiminnan alussa tapahtunut kiusatuksi joutuminen erämaassa. Jo silloin saatana vetosi Jeesuksen asemaan ja yritti saada hänet käyttämään jumalallista valtaansa asioiden hoitumiseksi. Nyt hän joutui taistelemaan viimeisessä mahdollisessa perääntymisen hetkessä. Hän tunnusti järkytyksensä ja nosti esiin kysymyksen muusta mahdollisesta tiestä, mutta – mikä kaikkein tärkeintä – alistui näinkin rukoillessaan Taivaallisen Isän tahtoon.
Öljymäellä tuskissansa Herrani taistelee.
Tietää ajan sen saapuvan kun joutuu kuolemaan.
Ei suuri tuska kyyneleitä vuodata milloinkaan.
Se hiljaa makaa kasvoillaan ja verta vuodattaa.
Puutarhaan saapuva Juudas toi muassaan väen, jolle hän oli maksusta kavaltanut Jeesuksen. Eilen saimme yhteisessä jumalanpalveluksessa seurata, kuinka Maria vuodatti miehen vuosipalkan arvoisen nardusvoidepullollisen Jeesuksen jalkojen voiteluun. Silloin Juudas oli paheksunut 300 denaarin , eli roomalaisen hopearahan tuhlausta. Kovin korkeaan hintaan hän ei kuitenkaan ollut saanut Herraansa kaupatuksi, sillä muitten evankelistojen meille kertoma kavallushinta, 30 hopearahaa, oli korkeintaan kymmenesosa nardusvoiteen hinnasta, ehkä vähemmänkin, sillä Juudaksen saamat hopearahat olivat miehitetyn maan valuuttaa. Vanhassa testamentissa 30 hopearahaa oli säädetty maksuksi tapaturmaisesti kuolleesta orjasta. Sakarjan mukaan sama summa sanotaan maksetuksi paimenelle hänen lopettaessaan työnsä. Voi siis sanoa, että Jeesuksesta maksettiin halvin mahdollinen ihmisen hinta.
Vangitsemisen hetkeen osuu evankelista Johanneksen tallettama viimeinen lause, jossa Jeesus ilmaisee todellisen olemuksensa sanallisesti. Useasti aiemmin Johannes on kertonut Jeesuksen ”Minä olen” –lausumista. Joka kerta kuulijat olivat myös hätkähtäneet, usein paheksuneetkin Jeesuksen käyttämiä sanoja. Meille sanat eivät sisällä lainkaan niin suurta latausta kuin Jeesuksen ajan juutalaisille. Vanhan testamentin ilmoittama Jumalan nimi, Jahve, on merkitykseltään juuri tuo Jeesuksen käyttämä ”Minä olen”. Kukaan juutalainen ei tohtinut edes käyttää näitä sanoja, ettei vahingossa olisi tullut käyttäneeksi väärin Jumalan nimeä. Kaiken tämän tietäen on helpompi ymmärtää Johanneksen kuvaamia tapahtumia. Kun lihaksi tullut Jumalan Sana itse ilmaisee syvimmän olemuksensa, ei pyhyyden edessä voi pysyä pystyssä. Jumalan pyhyyden edessä kaatuvat Raamatun mukaan juuri ne voimat, jotka pyrkivät vastustamaan häntä. On siis aika merkillistä, että monet kristityt lähtevät etsimään hengellisiä kaatumiskokemuksia eri puolilla järjestettyihin massatilaisuuksiin.
Johannes on ainoa evankelista, joka mainitsee Jeesuksen vangitsemistilanteessa juuri Pietarin tarttuneen miekkaan Mestariaan puolustaakseen. Luukas tietää kertoa Jeesuksen itsensä kehottaneen ottamaan miekkoja mukaan. Kuitenkaan hän ei tahtonut itseään puolustettavan. On kuin hän olisi huolehtinut edeltä jo tästäkin opettamisen mahdollisuudesta: Miekalla on olemassa oikea tehtävänsä. Omaa olemassaoloa ja elämää on oikeus, jopa velvollisuus puolustaa. Evankeliumin eteenpäin viemiseen, Kristuksen asian edistämiseen, miekka ei sen sijaan kuulu millään tavalla. Ehkä tarkoitus oli opettaa erityisesti juuri Pietaria. Tässä hetkessä hän toiminnan miehenä seisoi vielä Jeesuksen rinnalla, mutta hyvin lähellä oli hetki, jolloin Pietari oli osoittautuva sanoissaan petturiksi.
Jeesuksen vangitsemisen varsinaisina puuhamiehinä olivat uskonnolliset johtomiehet aina ylimmäistä pappia myöten. Ei siis ihme, että hänet vietiin vangittuna ensimmäiseksi näiden luo. Ylimmäisen papin, Kaifaksen, appi Hannas, suoritti esikuulustelun ja käytti siihen Johanneksen mukaan kaikkea ylimmäisen papin arvovaltaa. Voi siis todeta, että vastakkain olivat määräajaksi valitun ylimmäisen papin valta ja isolla kirjoitetun Ylimmäisen papin tehtävä. Heprealaiskirje kuvaa Jeesuksen ylimmäispapillisuutta näin: ”Mutta Jeesus pysyy ikuisesti, hänen pappeutensa on muuttumaton. Siksi hän pystyy nyt ja aina pelastamaan ne, jotka hänen välityksellään lähestyvät Jumalaa. Hän elää iäti rukoillakseen heidän puolestaan.” (Hepr.7:24-25). Nämä kaksi ylimmäistä pappia kuuluvat yhteen. Israelin kansan papillinen tehtävä oli jotain muuta, kuin sen johtomiehet silloin ymmärsivät, tai mitä Israel tänäkään päivänä vielä ymmärtää. Senvuotinen ylimmäinen pappi, Kaifas, oli lausunut tärkeän totuuden: ”…olisi parasta, jos yksi mies kuolisi koko kansan puolesta.” Kaifaksen tarkoitus lausumallaan oli tosin aivan jotain muuta kuin mitä me nyt siinä näemme toteutuneen. Israelin pappistehtävään kuului synnyttää ja sitten myös uhrata se Jumalan lupaama Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Näin tapahtui ja näin lopulta toteutui, että kaikkien aikojen kaikkien maailman ihmisten ainoa turva on se, että yksi kuoli koko kansan puolesta.
Ei kuolema, pimeys milloinkaan voi rakkauttansa poistaa
Takaa elämän ajallisen näen jo loisteen sen.
Ei muuta turvaa ihmisellä kuin kuolema Jeesuksen.
Ei mikään halvempi arvoa anna eessä Isän silmien.
Jeesuksen ollessa Hannaksen ja myöhemmin vielä Kaifaksen kuulusteltavana Pietari sai käydä oman hengellisen korkeakoulunsa ratkaiseviin tentteihin. Hän, joka oli valalla vannoen luvannut seurata Herraansa vaikka kuolemaan, jos niin tarvittaisiin, oli nyt päättänyt seurata tilanteen kehittymistä kauempaa, hiilivalkealla lämmitellen. Ratkaisevat kysymykset eivät tule silloin, kun valmistautuminen on inhimillisesti parasta laatua ja hengellistä voimaa tuntuu olevan vaikka muille jakaa. Kun Pietarin sydämen todellista tilaa käytiin tutkimaan, hän reputti raskaasti ja täydellisesti: lopputulos oli 3-0. Kolme kysymystä ja kolme vastausta ja joka kerran hän kielsi olevansa missään tekemisissä Jeesuksen kanssa tai edes tuntevansa häntä.
Sitä kukon laulua, joka romahdutti Pietarin kuvitelmat omasta hengellisestä voimasta tai omista ratkaisuista, tarvitsemme mekin jokainen. Ei meistä ole sankari kukaan, vaikka toisin lauletaankin. Kristuksen kärsimystietä seuratessamme sankareita on yksi ainoa, ja hän voittaa vain kärsimällä ja kuolemalla. Kukaan meistä ei ansaitse yhtään enempää kuin Pietari tulla Jeesuksen kasvojen eteen, ja silti me saamme Pietarin tavoin kuitenkin tulla. Pietari suostui lopulta rakentamaan kaiken Kristuksen rakkauden varaan ja kirjoitti myöhemmin: ”Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo.” (1.Piet.3:18).
Pimeys sinulle kuiskaa: se valhe ja hullutus on.
Jumalan Sana sen kumoaa: se totuus suurin on.
Ei suuri rakkaus hullutusta voisi olla milloinkaan.
Se maahan lyö, mutta jälkeen sen
taas täysin rakentaa.