Viime sunnuntaina saimme olla tutkimassa Jeesuksen julkisen toiminnan alkumetrejä. Hän oli juuri kutsunut opetuslapset seuraansa ja teki ensimmäisen tunnustekonsa. Evankelista Johannes kirjoitti siitä näin: Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa. Hän ilmaisi sillä kirkkautensa, ja hänen opetuslapsensa uskoivat häneen. (Joh.2:11)
Veden muuttamisessa viiniksi avainasia oli tarttuminen Jeesuksen sanaan ja sen mukaan toimiminen. Hänen äitinsä välitti viestin: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se”. Maria uskoi jo silloin poikaansa. Uskon alku oli ollut siinä sanassa, jonka hän poikansa syntymäyönä sai kuulla Betlehemin paimenilta. Kun Kaanan häissä Jeesuksen sana otettiin todesta, seuraukset olivat kuuluisat. Tärkeintä koko tapahtumassa oli kuitenkin se, että opetuslapset uskoivat.
Tämän päivän evankeliumi, nyt Matteuksen kertoma, lienee ajallisesti melko lähellä Kaanan häitten tapahtumia. Sisällöllisesti se on joka tapauksessa jatkoa sille, mitä viime sunnuntaina saimme kuulla. Tunnusteot olivat tärkeä osa Jeesuksen toimintaa, sillä ne suuntasivat katseen ja ajatukset tekojen tekijään; synnyttivät uskoa. Kuitenkaan ne eivät olleet silloin eivätkä nytkään ole uskon syntymisen ehdoton edellytys. Maria uskoi jo ennen ensimmäistä tunnustekoa. Hänen uskonsa rakentui hänelle välitetyn Jumalan sanan varaan. Matteus kertoo Jeesuksen vuorisaarnan jälkeisestä toiminnasta ja mainitsee monta voimatekoa, joista sadanpäällikön palvelijan parantaminen on järjestyksessään toinen. Kyllähän Jeesuksen voimallisista teoista on kerrottu siksi, että mekin uskoisimme Hänen olevan se, joka Hän itse sanoo olevansa. Tässä tapahtumassa on kuitenkin merkittävintä se keskustelu, joka käytiin jo ennen palvelijan parantumista. Sadanpäällikön uskossa on paljon samaa kuin Marian uskossa, mutta Jeesuksen sanojen mukaan silti vielä jotain enemmän: ”Totisesti; näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”
Emme tiedä tarkemmin, oliko roomalainen sotilas, eräänlainen ’komppanianpäällikkö’, tavannut henkilökohtaisesti Jeesusta ennen Matteuksen kuvaamaa hetkeä. Aivan varmasti hän kuitenkin oli saanut kuulla siitä kaikesta, mitä Jeesus oli jo ehtinyt tehdä ja opettaa. Onhan mahdollista ja jopa todennäköistä, että miehittäjien joukkoja tuli myös valvomaan vuoren rinteelle vähän aiemmin kokoontunutta suurta väkijoukkoa; heitä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan Jeesusta. Oliko sadanpäällikkö paikalla, sitä voimme vain arvailla, mutta yhden asian hän oli oivaltanut kirkkaasti: Jeesuksen työkalu ja ase oli sana. Sotilaana ja päällikkönä hänellä itselläänkin oli melkoisesti sananvaltaa, mutta nyt hän oli kohdannut jotain aivan ainutlaatuista: Itsensä Jumalan uutta luovan Sanan. Sana oli synnyttänyt uskon hänessä. Usko sai hänet liikkeelle.
Evankeliumissa nimettömäksi jäävää päällikköä ei ole varaa unohtaa tai jättää millään tavalla vähäarvoiseksi persoonaksi, sillä hän toimii meille sekä esikuvana että eräänlaisena tienraivaajana. Tienraivaaja hän on erityisesti meille, jotka emme luonnostamme kuulu Jumalan valittuun kansaan, israelilaisiin. Jo näin varhaisessa vaiheessa Jeesuksen sanoissa on mukana evankeliumin kuuluminen kaikille kansoille, ei ainoastaan juutalaisille. Sitä olivat tietysti merkinneet jo Jeesuksen varhaislapsuudessa kohtaamat idän tietäjät, jotka muiden kansojen edustajina tulivat kumartamaan vastasyntynyttä kuningasta. Nyt Jeesus myös sanoi asian selvästi: ”…niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa.”
Uskon esikuvaksi sadanpäällikkö kelpaa niin juutalaisille kuin meille pakanakansojen kristityille. Tuolle sotilaalle ei varmasti ollut mikään helppo asia mennä pyytämään apua Jeesukselta. Inhimillisesti hän joutui nöyrtymään kipeällä tavalla, ja tekemään sen miehitykselle alistetun kansan katsellessa. Silti aavistelen hänen sanoistaan, että vielä vaikeampi kynnys oli kysymys: Kelpaanko minä avun pyytäjäksi? Sana ” …en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle” kertoo aidosta Jumalan pyhyyden tajuamisesta ja terveestä syyllisyyden ja synnintunnosta. Päällikön asenteessa on paljon samaa kuin siinä temppelissä rukoilevassa publikaanissa, josta Jeesus kertoi myöhemmin. Mies rukoili uskaltamatta edes nostaa katsettaan: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Hänestä Jeesus silloin sanoi, että rukous oli varmasti kuultu ja siihen vastattu.
Olen joutunut kuluneen viikon aikana paljon ajattelemaan sadanpäällikön antamaa oikean nöyrtymisen ja samalla uskalluksen esimerkkiä. Viikko sitten kappelijumalanpalveluksessa oli ehtoollispöytä katettu, ja kutsu kuului tutulla tavalla: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmistettu”. Tietoa ei puuttunut ehtoollisen merkityksestä ja lahjasta. Varmasti oli myös aitoa hengellistä nälkää ja janoa. Mutta uskallusta puuttui. Penkissä istuvista kymmenestä seurakuntalaisesta yksi tuli valmistettuun pöytään.
Jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokahveilla en voinut olla kysymättä, miten kutsu oikein pitäisi esittää, että siihen vastattaisiin. Hetken hiljaisuuden jälkeen vastauksia tuli. Niissä tulivat esiin kumpikin niistä esteistä, jotka sadanpäällikkö ylitti. Ajattelen niin, että tässä on meille kaikille rohkaisu ja kutsu lähteä samalla tavoin esteitä ylittämään.
Sittenkin helpompi este ylitettäväksi on suostuminen kantamaan tunnustavan kristityn leimaa maailman silmissä. Pitää muistaa, että tänne kirkkoon kokoontuu säännöllisesti hyvin pieni osa seurakuntamme jäsenistä. Useimmista varmasti myös tiedetään se tuolla arjen elämässä. Luulen, että sitä ominaisuutta kunnioitetaankin jollain tavalla. Tässä auttaa varmasti se, mikä maallisenkin yhteiskunnan rakenteissa vielä on jäänteenä itsestään selvästä kristilliselle arvopohjalle rakentamisesta. Sitä mukaa, kun siitä arvopohjasta etäännytään, myös kristityksi tunnustautuminen tulee sisältämään entistä suuremman taakan.
Vaikeampi este ylitettäväksi on oman paikan ja aseman määrittely täällä, seurakunnan sisällä. Kun tullimies rukoili Jeesuksen kertomuksessa: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”, paikalla oli toinenkin rukoilija, fariseus, joka rukoili: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” (Luuk.18:11,12). Me muistamme Jeesuksen arvion, että tuo rukoilija ei lähtenyt temppelistä vanhurskaana, Jumalalle kelpaavana, koska hän oli ylentänyt itse itsensä. Tässä kohdassa tehdään sitten aivan liian usein väärä johtopäätös: enhän minä voi lähteä ehtoollispöytään. Sehän olisi itseni ylentämistä! Sinne lähtemällä toimisin juuri niin kuin fariseus rukouksessaan, ja sitähän minä en halua. Parasta vain pysyä täällä penkissä katse maahan luotuna niin kuin publikaanilla! Ja sitten kun joku viereltä lähtee, mielessä käy ajatus: mikähän tuo luulee olevansa. Millähän perusteella tuo luulee kelpaavansa ehtoollispöytään?
Tässä kirkossa ei tänään ole yhtään ihmistä, joka kelpaisi ehtoollispöytään sen perusteella, mitä on saanut aikaan tai mitä on kyennyt välttämään. Täällä ei ole ketään, joka olisi niin onnistunut uskovaisuudessaan, että kelpaisi sillä perusteella. Evankeliumimme tapahtumahetkellä ympärillä oli varmasti monta israelilaista, jotka ajattelivat pelkästään valittuun kansaan kuuluvina pelastuvansa. Jeesuksen sana heille oli kova: ”Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Helvetti, kadotus on olemassa. Sen syvin kauheus on siinä, että Jumala tullaan tuntemaan ja silti joudutaan päättymättömään eroon Hänestä.
Jeesus sanoo meille tänäänkin: Tule! Sadanpäällikkö antaa meille sitten perusteet tulla: Minä tulen, koska minulla ei itselläni ole yhtään mitään. Minä tulen, vaikka en kuulu mihinkään ihmisten ennalta määrittelemään kelpaavien joukkoon. Ja vaikka ihmiset määrittelisivätkin minut kelpaavaksi, en tule sen tähden, vaan siksi, että olen syntinen ja syyllinen. Minä tulen siksi, että minä tarvitsen apua, ja tiedän, että vain Sinä, Jeesus, voit antaa sen avun. Minä tulen pelkästään siksi, että Sinä sanot sanan. Se sana on ainoa syy, se sana on myös ainoa, mikä pysyy ja kestää vaikka kaikki muu ympäriltä häviää. Se sana on minun uskoni perusta tänäänkin. Kuultuna, vastaan otettuna: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”. Se sana kantaa myös syötynä ja juotuna aina iankaikkiseen elämään.