En minä usko ennen kuin näen! Näin taitaa edelleen kuulua useimpien ihmisten määritelmä todellisesta, varmalla pohjalla lepäävästä uskosta. Ensin jotain näkyvää perustetta; jotain, joka itsessään on ehdotonta ja vastaan sanomatonta, sitten minäkin uskon!
Äsken kuultu evankeliumi asettaa katseltavaksemme uskon, joka toimii aivan päinvastoin kuin miltä asiat näyttävät. Kanaanilaisen naisen usko näyttää kasvan sitä mukaa, kun tilanne hänen kannaltaan alkaa näyttää toivottomammalta. Uskon perusta on siis aivan jossain muualla kuin näkyvissä asioissa. Saamme olla oppimassa tuota perustaa, saamme olla oppimassa samalla paljon muutakin kristillisestä uskosta. Upealla tavalla koko evankeliumikatkelma avaa eteemme sellaista uskon maisemaa, johon jokainen on kutsuttu astumaan ja siinä elämään.
Ensimmäinen ja tärkeä näkymä avautuu jo paikasta, jossa Jeesuksen ja kanaanilaisen naisen kohtaaminen tapahtui. Tyroksen ja Sidonin seutu oli reuna-aluetta, jossa asui pakanoita. Siellä ei kenenkään arvion mukaan olisi pitänyt löytyä uskoa Israelin Jumalaan. Ja kuitenkin juuri siellä Jeesus sitten lausui naiselle: ”Suuri on sinun uskosi, nainen!”. Samalla tavalla mainittu kansalaisuus, kanaanilainen, edusti ennalta oletettua mahdottomuutta oikean uskon asiassa. Jo Nooan ajoista kanaanilaiset olivat kirottuja ”veljiensä orjienkin orjiksi” (1.Ms.9:25).
Hyvin vahvat luokittelut on meilläkin. Emme ehkä vedä rajalinjoja maantieteellisesti – ehkä joskus niinkin – mutta hyvin nopeasti ja kevyesti olemme valmiit jakamaan tuntemamme ihmiset uskovaisiin ja ei-uskovaisiin. Näin näyttää tapahtuvan riippumatta siitä, kumpaan joukkoon määrittelijä itsensä asettaakaan. Jotenkin kaikkein järkyttävintä on kuulla luokittelun tapahtuvan seurakunnan sisällä, erityisesti yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontuneessa seurakunnassa. Sen katkerimpia seurauksia on ehtoolliskutsun jälkeen liian usein tapahtuva järkeily: ”Nuo menevät, koska ovat tunnetusti uskovaisia, ja siksi heidän kuuluu mennä. Minullehan tämä ei kuulu.” Tai sitten toisin päin: ”Uskovaisena saan mennä, noille muillehan tämä ei kuulukaan!”
Kanaanilaisen naisen usko huutaa meille aivan toisenlaista asennetta. Vaikka uskon vaikutus elämään onkin näkyvä asia, ei meillä silti sen perusteella ole valtaa asettua rajalinjojen vetäjäksi. Ei koskaan ainakaan niin päin, että ajattelisimme jonkun tai joittenkin ihmisten olevan ilman muuta uskosta osattomia. Jumala tekee yllättävällä tavalla työtään siellä, missä me emme sitä näe. Siksi meidän asenteemme kaikkiin kanssaihmisiimme pitäisi olla myönteisellä tavalla odottava: Millä tavalla Kristuksen evankeliumi voisi heidät kohdata ja tulla heidän elämänsä perustaksi? Siitä nousee aivan itsestään myös jokaiselle Kristuksen omaksi kutsutulle kuuluva tehtävä: Millä tavalla minä itse voisin olla Kristuksen kirjeenä tuolle ihmiselle? Lähellä olevat ihmiset ovat niitä ensiksi kohdattavia.
Ehtoolliskutsun aikaansaama ajattelu ja toiminta on muutenkin hyvä kuva siitä, mitä kanaanilaisnaisen ja Jeesuksen kohtaamisessa tapahtui. Naisella oli hätä, suuri hätä. Sen tähden hän sitten myös tuli Jeesuksen luo ja esitti asiansa: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua!”. Hätä ja Jeesuksen luo tuleminen. Siinä on kaksi avainasiaa uskon luonteen ymmärtämiseksi. Kaikki se, mitä ehtoollisliturgiassa tapahtuu ennen kutsua, rakentaa Jumalan sanasta poimitulla sisällöllä perustaa sille, että meidän hätäämme on olemassa apu. Pakanakirkkojen – siis merkityksessä: Israelin kansan ulkopuolella syntyneitten – jumalanpalvelukseen on jopa jäänyt pysyvästi kanaanilaisnaisen rukous: Herra, armahda meitä! Hätä, hätä siitä, että me olemme syntisiä ihmisiä, todellisesti ja oikeuden mukaan syyllisiä Jumalan ja ihmisten edessä, on se meitä kaikkia yhdistävä syy, jonka vuoksi Jumalan sanan sisältämää kutsua tulisi noudattaa. Ei tässä kirkossa pitäisi olla ketään, jolla ei synnin hätää ole. Tai sitten synnin seurauksina tässä elämässä kohdattava hätä. Sellainen oli myös kanaanilaisen naisen tilanne, kun hän tuli Jeesuksen luo pyytämään apua tyttärelleen. Olen joskus kuullut sellaisen uskon vähättelyä, joka hädän hetkellä kääntyy Jumalan puoleen. Väitän, ettei ilman hätää olisi minkäänlaista uskoa. Jumala ei vähättele hädän merkitystä tässä asiassa, vaan aivan kehottaa: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.” (Ps.50:15). Tiedän omasta kokemuksesta, että Jumalan sanan paljastama synnin hätä omassa sisimmässä sekä tämän syntiinlankeemuksen seurauksena rikkinäisen maailman aiheuttama ulkonainen hätä on tehokkain kutsu Jumalan puoleen. Ilman hätää en varmaankaan paljon edes rukoilisi, mutta hätä pakottaa siihen yhä uudelleen ja uudelleen.
Usko ei voi olla vaikuttamatta Jeesuksen luo tulemista. Se on sen perustava sisältö aivan alusta asti. Uskon alku useimpien meidän elämässämme on Jumalan oma työ pyhässä kasteessa, ja senhän varsinainen sisältö on juuri Jeesuksen luo tuleminen. Jo siinä hetkessä näkyy, ettei usko perustu näkemiseen, vaan johonkin muuhun, nimittäin Jumalan sanaan. Jeesuksen itsensä viesti on, että ihmisen on synnyttävä vedestä ja Hengestä voidakseen tulla Jumalan valtakuntaan. Aivan erityisesti Hän muistuttaa lasten kohdalla: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä”. Kanaanilaisen naisen tulo Jeesuksen luo selittyy vain sillä, mitä hän oli kuullut Jeesuksesta. Hän oli kuullut jotain sellaista, jonka perusteet olivat oikeat, Jumalan sanan mukaiset, ja sille perustalle oli sitten syntynyt se usko, jota Jeesus ylisti. Vaikka me kieltämättä elämme monella tapaa jälkikristillisessä Suomessa, on silti perusteltua olettaa, että Jumalan sana on tavalla tai toisella tavoittanut lähes kaikki ihmiset. Eikö meidän jatkuva rukouksemme ja odotuksemme tulisi olla se, että kylvetty sana saisi myös itää ja kantaa hedelmää? Miten me voisimme omissa elämämme ympyröissä rohkaista sitä lähellämme olevaa, ehkä voimakkaastikin kristillisestä uskosta vieraantunutta, mutta silti kerran kasteessa Kristuksen omaksi kutsuttua ihmistä palaamaan uskon perustalle, siis tulemaan Jeesuksen luo? Usko hädässä auttavaan Herraan ja Hänen omiin lupauksiinsa on se moottori, jonka tehtävä tänäänkin on nostaa meidät liikkeelle ja osallistumaan sille aterialle, jossa Kristus itse on edelleen kohdattavana. Hän on siellä meitä varten, meitä hädässämme auttamassa. Kenellä on varaa jättää tarttumatta siihen avun tarjoukseen?
Kanaanilainen nainen sai myös kokea, kuinka uskoa koetellaan, ja kun me luemme siitä, saamme varmasti ottaa sen rohkaisuna ja lohdutuksena omaan elämäämme. Jeesuksen aluksi tylyltä tuntuva puhumattomuus ja sen jälkeen vielä sanallinen torjunta sisältävät sittenkin sellaisen haasteen, jossa usko sai kasvaa oikeaan suuntaan ja kiinnittyä siihen, mikä pysyy ja kestää – siis Jumalan sanaan. Jeesuksen vaikeneminen alussa vaikutti ensiksi sen, että asiasta tuli muittenkin asia. Opetuslapset toimivat esirukoilijan tehtävässä kääntyessään Jeesuksen puoleen ja pyytäessään Häntä jo jotenkin auttamaan naista. Kun me jaamme oman hätämme ja pyydämme ystäviltämme esirukoustukea, toimimme Jumalan sanan kehotusten mukaan ja Jumalan lupauksiin tarttuen. Asioitten jakaminen ja yhteinen rukous ei rajoitu pelkästään kyseisiin asioihin, vaan se rakentaa sellaista yhteyttä, jonka merkitys punnitaan erityisesti silloin, kun omaa uskoa koetellaan. Seurakuntana meillä on paljon opeteltavaa tässä asioiden jakamisessa. Jumalanpalveluksessamme on yhteinen esirukous, jonka yhteydessä on tarkoitus tuoda yhdessä Jumalan eteen yksittäistenkin ihmisten hätää. Täytynee luvata näin julkisesti, että järjestämme tämän kevään aikana kirkon eteiseen kunnollisen esirukouslaatikon, johon voi sitten ennen jumalanpalvelusta jättää esirukouspyyntöjä yhdessä kannettavaksi.
Uskon koetteleminen sai kanaanilaisessa naisessa aikaan aivan oikean tunnustuksen. Hän tunnusti sen, mikä oli totta: ei hänellä ollut mitään sellaista, minkä perusteella hän olisi ansainnut Jeesuksen luo tulemisensa. Jos uskomme Kristukseen olisi pelkkää myötätuulessa kulkemista, olisimme hyvin pian tekemässä sellaisia johtopäätöksiä, että meidän uskomme tai uskovaisuutemme on se, mikä kelpaa ansioksi Jumalan edessä. Kun Jumala sen sijaan koettelee uskoamme ja saa meidät kysellen huokaamaan: ”Onko sitä edes?”, silloin Hän itse asiassa on kiinnittämässä meitä kestävälle perustalle. Kestävä perusta ei ole meidän uskomme, vaan uskomme kohde, Herramme Jeesus Kristus ja Jumalan sana, jonka kautta me Kristuksen kohtaamme. Kanaanilaisen naisen kohdalla uskon koetteleminen kasvatti hänet tarttumaan Jeesuksen omiin sanoihin. Raamatunkäännöksemme muotoilee naisen vetoomuksen: ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia”. Alkukielessä ei kuitenkaan ole mutta-sanaa, vaan naisen toteamus on voitonriemuinen: ”Totta on herra, sillä koiratkin syövät…”. Hän oli itse suostunut koiran osaan eikä hän koko aikana muuta pyytänytkään kuin koiran osaa.
”…jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa…” (Hepr.12:6), kirjoittaa Heprealaiskirjeen kirjoittaja. Kun Jumala koettelee meidän uskoamme, Hän tekee sen rakkaudesta, saattaakseen uskomme kestävälle perustalle. Emme me silmillämme näe Herraamme Jeesusta, kun tänäänkin kuullaan Hänen kutsunsa tulla ehtoollispöytään. Hänen kutsunsa on silti todellinen ja siihen saa tarttua. Emme me näe silmillämme kuin leipää ja viiniä, mutta uskolla me voimme tarttua lupaukseen: ”tämä on minun ruumiini, tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne syntien anteeksiantamiseksi.” Pienet murusetkin sisältävät kaiken, mitä tarvitsemme, kunhan ne vain on nautittu Jumalan lupauksiin luottaen.