Viime sunnuntain juhlapäivän, Marian ilmestyspäivän, tavoin meillä on jälleen pyhä, jonka aihetta käsitellään toisaallakin kirkkovuodessa. Marian ilmestyspäivän sanoma liittyi tietysti yhdeksän kuukautta sen jälkeen vietettävään joulun juhlaan. Palmusunnuntaina palaamme siihen hetkeen, jolla aloitamme aina uuden kirkkovuoden 1. adventtisunnuntain aiheella. Vaikka joulu on toki meidän perinteessämme merkittävä – ellei kaikkein merkittävin – juhla, on Marian ilmestyspäivän sanoma tietyllä tavalla vielä selkeämpi ilojuhla. Silloin Maria sai kuulla ihmeellisen uutisen, sai ottaa vastaan lupauksen Jumalan sanansaattajalta. Siinä hetkessä oli vain lupaus; ei vielä mitään sen täyttymisen mukanaan tuomia huolia. Silloin Maria puhkesi Jumalan ylistykseen, jota puhtaampaa on vaikea kuvitella. Täyttynyt lupaus sitten toi monta huolta muassaan aina siitä alkaen, ettei vastasyntyneelle edes ollut normaalia kattoa päänsä päälle. Kun Jumalan lupaukset täyttyvät ja Hänen hyvät aikeensa kohtaavat syntiin langenneen maailman, aina on odotettavissa myös hankaluuksia.
Adventin perinteessä käydään kolmen vuoden jaksolla lävitse Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan kuvaukset Jeesuksen ratsastuksesta juhlittuna kuninkaana Jerusalemiin. Silloin keskitytään ennen kaikkea siihen iloon ja toivoon, joka sai Herransa vastaanottajat valtaansa. Hoosiannaa lauletaan ennen kaikkea ylistys- ja ilolauluna. Palmusunnuntaina samaa tilannetta katsotaan teologi Johanneksen kuvaamana, ja mennään saman tien paljon syvemmälle syihin ja seurauksiin. Sävy on täysin toisenlainen. Tämä päivä on otsikoitu: ”Kunnian kuninkaan alennustie”. Ensimmäisen adventin ilon ja kiitoksen väri, valkea, ei suinkaan ole esillä, vaan paastonajan katumuksen violetti tummuu hyvää vauhtia kohti pitkäperjantain mustaa. Tässä toistuu sama ilmiö kuin marianpäivässä ja joulussa. Vanhasta testamentista lainattu riemuhuuto kuninkaalle oli aivan oikea ja aito Jumalan lupaus, johon tartuttiin ilolla, mutta juuri sen lupauksen täyttyminen aiheuttikin suurimman mahdollisen ristiriidan tässä pahuuden hallitsemassa maailmassa.
Se, mitä Jeesukselle pian pääkaupunkiin tulonsa jälkeen tapahtui, on evankelistan ja Jeesuksen itsensäkin sanojen mukaan Hänen kirkastumistaan. Alennustie on samalla kirkastumisen tie. Inhimillinen luonto katselisi paljon mieluummin Kristuksen kirkkautta sellaisena kuin kolme opetuslasta sai Hänet nähdä kirkastusvuorella Mooseksen ja Elian kanssa. Sen aika ei kuitenkaan ole vielä, sillä se hetki oli pieni välähdys taivaallisesta kirkkaudesta. Tie taivaalliseen kirkkauteen kulkee välttämättä Jeesuksen viitoittamaa tietä. Oikeastaanhan Hän on enemmänkin kuin vain tien viitoittaja, Hän on Tie itse. Jeesuksen kirkastuminen merkitsi Hänen alkuperäisen tehtävänsä täyttämistä; kärsimään ja kuolemaan Hän nimittäin oli tullutkin tähän maailmaan. Ensimmäinen lupaus ja samalla viittaus Hänen tiensä luonteeseen oli jo syntiinlankeemusta seuranneissa Jumalan sanoissa käärmeelle. Silloin annettiin lupaus vaimon siemenestä, jonka tehtävänä oli murskata käärmeen pää, mutta joka samalla itse joutuisi käärmeen pistämäksi (1.Ms.3:15). Kohta eletyn talven aikana on seurakuntamme kinkeri-illoissa luettu ja käsitelty heprealaiskirjeen 2. lukua, jossa Kristuksen tehtävästä kirjoitetaan seuraavasti: ”Hän, joka on kaiken luoja ja perusta, tahtoi tuoda paljon lapsia kirkkauteen, ja siksi hänen tuli tehdä heidän pelastajansa ja perilleviejänsä kärsimysten kautta täydelliseksi.” (Hepr.2:10).
Koska Jeesuksen kirkastuminen ja Hänen kirkkauteen kutsuva tehtävänsä merkitsi kärsimykseen ja kuolemaan suostumista, ei Hänen seuraajilleenkaan ole muuta luvassa. Tämän jumalanpalveluksen loppuvirressä lauletaan virren 61 ensimmäisen säkeistön jälkeen ne säkeistöt, 2. ja 5., joissa erityisesti kuvataan Jeesuksen meidän puolestamme kulkemaa tietä. Tähän saarnaan olen varannut muut säkeistöt. Ensimmäinenhän kysyy Kristuksen seuraajaksi suostumista, ja jo siinä luvataan meille samaa kohtaloa, mistä Jeesus tämän päivän evankeliumikatkelman lopussa puhui: ”…käy tietä vehnänsiemenen: kuin siemen hänkin kuolee.” Kolmas ja neljäs säkeistö vahvistavat ajatuksen siitä, ettei kirkkauteen kuljeta mitään muuta kuin Jeesuksen itsensäkin kulkemaa reittiä.
Vaikka me kuinka usein lukisimme tällaisesta Jeesuksen seuraamisesta, ja vaikka me kuinka hyvin vakuuttuisimme siitä, että sellainen kuuluu meidänkin tiemme olla, ei se tee tielle suostumista yhtään helpommaksi. Kun Filippus ja Andreas tulivat esittämään Jeesukselle kreikkalaisten pyhiinvaeltajien toiveita, tuntuu kuin Jeesus ei edes kuuntelisi; niin täysin Hän on keskittynyt edessään oleviin vaiheisiin. Jeesuksen sana vehnänjyvästä, jonka on kuoltava, ei ole kevyesti esitetty vertaus, vaan jotain, jonka jälkeen Herra jatkaa: ”Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!” (Joh.12:27,28) Ei ihme, jos me valitamme ja kapinoimme, kun meitä riisutaan, kun Jeesuskin kävi tällaista rukouskamppailua.
Monen vuoden ajalta toistuva havainto on pääsiäisaikaa lähestyttäessä tapahtuva seulonta ja hengellinen taistelu. Useana vuonna juuri paastonajan alussa tai vähän sitä ennen on julkaistu julkisuuden kohun saatteleman jokin teos, joka hyökkää kristillisen uskon keskeisiä totuuksia vastaan. Väitteitten ja kyseenalaistusten perusteista ei juuri ole oltu kiinnostuneita, tärkeintä on ollut näyttävät otsikot. Valitettavan usein teokset ovat olleet kirkkomme pappisvirkaan vihittyjen tai ainakin muuten teologisesti korkeasti oppineitten käsialaa. Tänä vuonna mikään teos ei ole yltänyt muita ylemmäksi, mutta otsikot on silti saatu, nyt vain entistäkin huolestuttavammalla tavalla. Nyt saamme lukea erottamisen uhasta, jonka perimmäisenä aiheuttajana on halu elää ja toimia kristikunnan perinteisellä tavalla pitäen kiinni opissa ja elämässä siitä, että Raamattu on Jumalan kokonainen Sana. Tilanne on paljolti samanlainen kuin 1800-luvulla, kun heränneitä pappeja vastaan järjestettiin oikeudenkäyntejä. Tai niin kuin Martti Lutherin tilanne 1500-luvun Saksassa. Tai niin kuin evankeliumien kuvaus Jeesuksen ajallisen elämän viimeisestä viikosta. Kun ihmiseksi syntynyt Jumalan Sana itse julisti ja opetti ”niin kuin on kirjoitettu”, julistus kantoi paljon hyvää hedelmää. Samalla tapahtui kuitenkin myös se, mikä aina tapahtuu Jumalan Sanan kohdatessa todellisuutemme: vastustus ja viha heräsivät. Vastustajien huolen kuulimme evankeliumikatkelmassamme: ”Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään.” Avuksi oli otettava kovemmat keinot: väärät syytökset ja kavaltaja.
Tällä hetkellä kirkossa syytetään sukupuolisesta syrjinnästä ja tasa-arvolain rikkomisesta niitä, jotka todellisuudessa kamppailevat Raamatun arvovallan puolesta. Jeesuksen viimeisen viikon vaiheissa kavaltaja löytyi sisäpiiristä. Juudas käytti hänelle uskottua valtaa ja poliittista tilannetajuaan meille kaikille tutuilla seurauksilla. Surullisen samankaltainen vaihe on meneillään meillä Suomessakin. Vielä tammikuussa arkkipiispamme antoi puheenvuorossaan ymmärtää, että hän tukisi perinteisen raamattukäsityksen omaavien oikeutta elää ja toimia kirkossamme näiden uusien tulkintojen rinnalla. Eilen päättyneellä viikolla arkkipiispa kuitenkin antoi julkisuuteen viestin, jossa hän vaatii kovia toimia ja seuraamuksia ilman vaihtoehtoja. Viime viikon uutisiin kuului myös Hyvinkään rovastikunnan päätös olla viemättä nuoria syksyllä Maata Näkyvissä –festivaaliin Turkuun. Perusteet olivat samankaltaiset kuin arkkipiispan viestissä. Turun tapahtumassa on koettu jotain samaa kuin Jeesuksen julistuksessa. Raamatun kokonaisen totuuden periaatteesta kiinni pitävä tapahtuma on vain ollut niin ravitseva ja merkittävä, että nuoret ympäri Suomea ovat tehneet siitä pohjoismaiden suurimman kristillisen nuorisotapahtuman.
Voi olla, että moni kysyy mielessään, miksi näistä pitää puhua saarnassa? Tänään ei voi olla puhumatta, sillä evankeliumimme suorastaan pakottaa siihen. Meidän on pakko suostua siihen todellisuuteen, että ennemmin tai myöhemmin tiemme on vehnänjyvän tie. Olemme mielettömiä, jos kuvittelemme, että elämämme – ja kirkkomme elämä – tulisi olla jatkuvaa kehittymistä ja myötätuulta. Kristuksen Kirkko kyllä säilyy täällä maailmassa aina siihen päivään saakka, jolloin Hän itse palaa lupauksensa mukaan ja Kirkon aika on vihdoin ohi. Sen sijaan ulkonaiset kirkkokunnat ovat pysyviä vain siinä määrin, kun ne rakentavat Jumalan pysyvän Sanan perustalle. Suomen luterilainen kirkko elää tärkeätä vaihetta, jossa rukouksemme tulisi olla sen palaaminen rohkeasti Jumalan Sanan perustalle. Voi toki olla, että Jumala sallii käynnissä olevien kuolinkouristusten saada suurenkin vallan. Siinä tapauksessa oikea lohdutuksemme on Jeesuksen sana vehnänjyvän kuoleman välttämättömyydestä: ”…jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon.” (Joh.12:24). Kristikunnan historian aikana Jumala on ennenkin sallinut monia katastrofeja, mutta herättänyt sitten myös kuolleita, jotta Hänen asiansa on jälleen mennyt eteenpäin.