Jo kolmantena sunnuntaina peräkkäin saamme olla kuuntelemassa ja tutkimassa Jeesuksen jäähyväispuhetta. En tiedä, millä logiikalla varhainen kirkko on vähitellen muodostanut kirkkovuoden aihepiirien ketjun. Voi kuitenkin olettaa, että ylösnousemuksen todistajat ovat yhteen tullessaan ensin muistelleet juuri niitä opetuksia ja puheita, jotka Jeesus kaikista viimeiseksi opetuslapsilleen jakoi. Niitä siis muisteltiin paljon ennen kuin Johanneksen evankeliumin kirjoittaja, apostoli Johannes ne kokosi kirjalliseen muotoon. Ratkaiseva tekijä kaiken puhutun ymmärtämisessä oli varmasti Pyhän Hengen vuodattaminen 50 päivää Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen. Siihenhän erityisesti viittasi viime sunnuntain evankeliumi, jossa Jeesus lupasi lähettää Puolustajan, Totuuden Hengen omilleen. Kun nyt vietämme pääsiäisaikaa kulkien kohti helluntaita, Pyhän Hengen vuodattamisen muistojuhlaa, on ihan paikallaan asettua ensimmäisen kristillisen pääsiäisen kokeneiden rinnalle, ja omistaa heidän kanssaan kaikki ne lupaukset ja kaiken sen rohkaisun, jolla Jeesus ystäviään rohkaisi.
Yksi tärkeä asia, josta Jeesus opetti niin omalla esimerkillään kuin sanoillaankin, on rukous. Koko tämä 5. sunnuntai pääsiäisestä on omistettu rukoukselle, niin että tätä päivää kutsutaan myös rukoussunnuntaiksi. Rukouksessa on varmasti monta ulottuvuutta, mutta Jeesus puhuu tämän päivän evankeliumissa juuri siitä rukouksen muodosta, joka varmaan useimmille tulee ensimmäiseksi mieleen rukouksesta puhuttaessa: ”Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen.”
Me saamme anoa ja pyytää. Niinhän opettaa myös Vanha Testamentti, kun psalminkirjoittaja välittää Jumalan kehotuksen ja lupauksen: ”Huuda minua avuksi hädän päivänä! Minä pelastan sinut ja sinä kunnioitat minua.” (Ps.50:15)
Silti ei kummassakaan kehotuksessa, ei psalmissa eikä Jeesuksen jäähyväispuheessa, ole kyseessä mikään automaatti, jonka kautta saisimme kaikkea, mitä keksimme pyytää. Jeesuksen sanoissa meille tärkeä, oikeastaan meitä suojeleva, rajaus on sanoissa: ”minun nimessäni”. Psalmissa sama asia muotoillaan näin: ”…sinä kunnioitat minua.”
Jeesuksen nimessä pyytäminen ei varmastikaan toteudu sillä, että rukouksen loppuun lisätään teknisluontoisesti toteamus: ”Jeesuksen nimessä”. Jos ja kun rukous näin päätetään, sen merkitys on enemmänkin kehotus meille rukoilijoille, että pysyisimme kaikessa siinä, mitä Jeesus on meille sanonut; myös kaikessa siinä, mitä Hän on erityisesti käskenyt meidän noudattaa. Sellaisella tehtävän annollahan Jeesus sitten lähetti myös apostolinsa sen urakan kimppuun, joka vieläkin on kesken, ja josta meillä kaikilla on omalta osaltamme vastuu. Tällä tarkoitan tietysti lähetystyötä, jonka on jatkuttava siihen päivään saakka, jolloin meidän Herramme palaa lupauksensa mukaan. Myös psalmin rukouskehotus päättyy samaan ajatukseen: ”sinä kunnioitat minua.” Mitä muuta Jumalan kunnioittaminen on kuin Hänen sanansa, Hänen ilmoituksensa ottamista todesta kaikessa, mikä kuuluu elämäämme.
Jeesuksen nimessä rukoileminen ei siis koskaan voi olla pyytämistä itsekkäisiin tarkoituksiin, vaan aina se liittää meidät rukoilijoina Jumalan valtavan pelastussuunnitelman yhdeksi osaksi. Kun rukoilemme Jeesuksen nimessä, silloin me pyydämme sellaista, mikä on niin meidän kuin ympärillämme elävien ihmisten kannalta aina iankaikkisuusnäkökulmasta parasta. Iankaikkisuuden todellisuutta ei ole varaa unohtaa, mutta silti niin näyttää käyvän laajalla rintamalla ympärillämme. Olen viime aikoina pohdiskellut esimerkiksi radion aamuhartauksia. Toki seassa on poikkeuksiakin, mutta yksi piirre on yllättävän yleinen: hartauksissa keskitytään hyvän, tasapainoisen ja oikeudenmukaisen elämän etsimiseen. Tässä voi kysyä: Mitä pahaa siinä on? Vastaus löytyy apostoli Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille: ”Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä.” (1.Kor.15:19). Jumalan pelastussuunnitelman etenemistä ei voi mitata menestyksellä tässä elämässä. Vaikka Hän käskyissään vaatii meiltä rakkautta ja oikeudenmukaisuutta, vieläpä täydellisyyttä tässä kaikessa, me emme kykene käskyä täyttämään. Siksi on niin, että Jumalan hyvä pelastussuunnitelma etenee meidän elämässämme usein monenlaisten ahdistusten ja kipujen kautta. Silloin on lupa lohduttautua Jeesuksen sanalla Ilmestyskirjasta: ”Minä olen A ja O, alku ja loppu. Sille, jolla on jano, minä annan lahjaksi vettä elämän veden lähteestä.” (Ilm.21:6). Elämän veden lähde pulppuaa nimenomaan iankaikkisuudesta ja myös saattaa sinne, taivaaseen asti. Tämän jälkimoderniksi, postmoderniksi, kutsutun ajan ihminen tosin tuhahtaa tällaiselle lohdutukselle halveksivasti. Iankaikkisuusnäkökulmaa pidetään todellisuuden pakona ja vahingollisena ihmisen kehittymiselle. Jeesuksen jäähyväispuheessa se sen sijaan on vahvasti läsnä, ja olen varma siitä, että myös meidän rohkaisuksemme, meidän rukouksemme perustaksi.
Olen saanut viime aikoina seurata lähetystehtävän etenemistä vähän tavallista läheisemmin. Olemme saaneet pitää Kroatian lähettiämme Railia vieraanamme seurakunnassa, ja hän on tuonut eläviä terveisiä sieltä Euroopan etelälaidalta. Sain myös kuukausi sitten aloittaa vaimoni kanssa kahden viikon matkan Aasian puolelle Siperian lähettiemme, Saaren perheen vieraiksi. Molemmat näköalat ovat opettaneet jälleen kerran rukouksesta. Sekä Railin kertomukset että omin silmin nähty lähettiperheen arki ovat rohkaisseet luottamaan Jeesuksen ja koko Jumalan sanan lupauksiin rukouksen voimasta. Lähetystyö ja rukous kuuluvat yhteen, niin kuin jo aiemmin sanoin, ja on ilo todeta, että rukous on elävä ja toimiva työväline myös oman seurakuntamme lähettien elämässä. Meille lähettäjinä esirukous lähettiemme puolesta on jopa tärkein osuus kantaessamme omaa vastuutamme yhteisestä tehtävästämme.
Yhteen asiaan Jeesus erityisesti sitoo lupauksensa rukouksen kuulemisesta ja Jumalan antamasta avusta. Ensin on siis lupaus: ”pyytäkää, niin te saatte”, sen jälkeen Hän vielä tarkentaa, että meille on avattu suora tie kääntyä Isän Jumalan puoleen ja sitten lopuksi tulee se mikä on edessä, ja missä ilman rukousta ei tulla toimeen: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.” Tätä ahtaalla oloa syventää Jeesuksen sanojen mukaan hajalle joutuminen. Jos se oli totta jo Jeesuksen puhuessa, paljon enemmän se on totta nyt, lähes kahden vuosituhannen jälkeen. ”Hajoita ja hallitse” on tunnettu ja karu keino käyttää valtaa. Kristikunnan alusta asti se on ollut maailman ja saatanan menestyksellinen toimintamalli taistelussa evankeliumin leviämistä vastaan. Kristillinen kirkko on hajaantunut suuriin pääuomiin ja niistä haarautuviin lukemattomiin sivuvirtoihin. Keskinäistä yhteyttä ja rakkautta on hyvin vähän tai ei ollenkaan. Kaikkein vähiten sitä näyttää olevan niiden ryhmittymien tai vaikkapa herätysliikkeitten haarautumien kesken, joiden erilleen joutumisesta on kulunut vähiten aikaa.
Maailmassa koettuun ahdistukseen haetaan helposti vääriä ratkaisuja. Ensimmäinen väärä ratkaisu on tinkiä Jumalan sanan totuudesta ja pyrkiä muuttamaan omaa käyttäytymistä ja tunnustusta maailman mielen mukaiseksi. Tästä on surullisen paljon esimerkkejä myös omassa rakkaassa kirkossamme. Näin äitienpäivänä ei voi olla muistamatta, kuinka helposti monet ovat maailman taholta tulevassa paineessa valmiita hylkäämään Raamatun hyvän opetuksen avioliitosta Jumalan asettamana miehen ja vaimon elinikäisenä liittona. Äidin tehtävän onnistuminen tarvitsee myös isän läsnäoloa. Tämä vain yhtenä esimerkkinä siitä, mitä seuraa kun keksitään väittää, ettei Raamattu ole Jumalan ilmoitusta, vaan ihmisten kuvausta siitä, mitä ja miten on uskottu.
Toinen väärä ratkaisu on yritys purkaa ahdistus kieltämällä hajaannus ja rakentamalla näennäinen yhteys hinnalla millä hyvänsä. Jos yhteyden rakentamisen hintana on luopuminen Jumalan sanan totuudesta ja sen synnyttämästä tunnustuksesta, silloin koko hanke kääntyy tarkoitustaan vastaan.
Jeesus rohkaisee hajallaankin olevaa laumaansa. Jo aiemmin Hän oli muistuttanut hyvästä paimenesta opettaessaan, että Hänellä on lampaita myös muissa laumoissa ja sitten viitannut tulevaan, jolloin on yksi suuri lauma ja yksi paimen. Yhden lauman aika on selvästi vasta iankaikkisuudessa, taivaassa; kuuluuhan Jeesuksen perustelu rohkaisulle: ”minä olen voittanut maailman.” Jeesus voitti maailman kuolemallaan ja avasi meille taivaan ylösnousemisellaan. Siksi rukouksemme saa ja sen tulee kurottaa aina perille saakka, iankaikkiseen elämään taivaassa.