Jeesus oli tullut suureen pääsiäisjuhlaan valmistautuvaan pääkaupunkiin, Jerusalemiin, itsekin juhlittuna kuninkaana. Kuitenkin me kohtaamme Hänet tämän päivän evankeliumissa kesken kaupunkiin ratsastuksen itkuun puhkeavana. Itkusta käytettävä sana ei tässä ole pelkkää kyynelehtimistä vaan itkemistä tuskaa tuntien. Se on kreikan kielen voimakkain itkusta käytettävä sana. Vastakohdat ovat niin voimakkaat, että on tärkeää saada tarkoin selville, miksi Vapahtaja itki.
Jeesus kuvasi Jerusalemin kohtalon, sen hävityksen, joka toteutui sitten vajaan 40 vuoden kuluttua juutalaissodan lopulla vuonna 70. Ei Hän kuitenkaan varsinaisesti hävitystä itkenyt, vaan sitä syytä, joka väistämättä johti kaupungin tulevaan hävitykseen. Jerusalem on aina ollut ja tulee aina olemaan enemmän kuin vain kaupunki kaupunkien joukossa. Sen nimi merkitsee ’rauhan perustusta’ tai ’rauhan majaa’. Rauha ei Jerusalemin nimessä rajoitu ulkonaisiin oloihin, vaan suorastaan keskittyy rauhaan Jumalan kanssa. Kaupungin kohtalona on ollut joutua esikuvallisesti kokemaan kaiken sen, mitä Jumalan rauhan puuttuminen välttämättä saa aikaan. Jeesuksen itkun varsinainen syy oli siinä, ettei kaupunki tajunnut etsikkoaikaansa.
Sanan ’etsikkoaika’ kreikkalainen ilmaus on sananmukaisesti ’katsomassa käymistä’, ’vierailua’. Samaa juurta on muuten piispaa tarkoittava sana, josta avautuu siis myös piispalle kuuluva perustehtävä: käydä katsomassa ja tarkastamassa. Jeesus ei ollut ensimmäistä kertaa tulossa Jerusalemiin, sillä ainakin Johanneksen evankeliumista tiedämme Hänen jo aiemmin vaikuttaneen siellä. Jeesuksen läsnäolo on merkinnyt siis varsinaisen ”taivaallisen piispan” vierailua ja aikaa, jolloin Jumala on lähestynyt Jerusalemia ja sen asukkaita. Jumalan valmistama aika ja hetki ei kuitenkaan ollut kelvannut Jerusalemille. Sen asukkaat olivat vääntäneet Jeesuksen julistaman Jumalan valtakunnan odotuksen omien mielihalujensa ja kuvitelmiensa mukaiseksi. Nyt Jeesuksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin surra näkemäänsä: ”Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on!” Vanhemmassa käännöksessä toteamus kuuluu: ”mikä rauhaasi sopii”.
Ymmärrämmekö me tänään, missä meidän turvamme on, mikä rauhaamme sopii? Jerusalemin asukkailla päällimmäisenä odotuksena oli välittömän ajallisen menestyksen ja valtiollisen itsenäisyyden odotus. Meillä tunnutaan keskittyvän niihin ratkaisuvaihtoehtoihin, joilla Itä-Lapin väestökehitys saataisiin kammettua murheelliselta radaltaan toiseen suuntaan tai ainakin paljon loivempaan laskuun. Monien työpaikkojen kadon jälkeen turvamme tuntuu olevan jäljelle jääneiden varmistamisessa ja uusien etsimisessä. Riittääkö tämä kaikki turvaksemme? Sekö meidän rauhaamme sopii, että ulkonainen elämä pyörii mahdollisimman mallikkaasti ja Jeesus pysyy kirkon seinien sisäpuolella? Me olemme tänään viettämässä juhlaa jo täällä kirkossa ja moni valmistautuu kotona vietettävään konfirmaatiojuhlaan. Kun Jeesus tänään lähestyy meitä, – ja niin Hän tekee todella sanassa ja ehtoollisen sakramentissa – onko Hänellä aihetta iloon vai tuskan täyttämään itkuun?
Etsikkoaika on käsitteenä keskeinen, kun ajatellaan tänään konfirmoitavaa nuorten joukkoa. Olemme saaneet viettää kymmenen päivää, yli yhdeksän täyttä vuorokautta, yhdessä tutkimassa, kuuntelemassa ja pohtimassa Jumalan sanaa ja siitä avautuvia näkymiä omaan elämäämme. Aivan varmasti se aika on ainakin ulkonaisesti ollut aikaa, jolloin Jumala on lähestynyt meitä, siis etsikkoaikaa. Onko tuo aika ollut sinulle, leirikumppanilleni, etsikon aikaa myös sisällä sydämessäsi? Sitä en tiedä, mutta sitä toivon kaikista eniten tällä hetkellä. Kun tänään vastaat uskontunnustuksen jälkeen konfirmaatiokysymykseen: ”Tahdotko Jumalan armon avulla osoittaa tämän uskon elämässäsi?”, et tee sitä vain läsnä olevan seurakunnan toimiessa todistajina, vaan teet sen ennen kaikkea juhlamme tärkeimmän henkilön, Jeesuksen Kristuksen edessä.
Jokainen meistä jo aiemmin rippikoulun käyneistä ja konfirmoiduista on kerran vastannut myönteisesti samaan kysymykseen. Tässä kaupungissa lienee noin 7000 ihmistä, jotka ovat tällaisen tahtonsa ilmaisseet. Vaikka saimme keväällä lukea Kemijärveä paikkakuntana kiittävän tilaston kirkkoon kuulumisesta, olen silti huolissani. Julkaistun Lapin tilaston kärjessä oli Kemijärvi 96 prosentilla, enkä tiedä muualtakaan Suomesta ainakaan yhtään kaupunkia, jossa suurempi osuus väestä olisi kirkon jäsenenä. Jumalanpalvelukseen osallistuminen ei silti ole mikään kovin tyypillinen kemijärveläiseen elämäntyyliin kuuluva asia. En voi muutenkaan huomata, että konfirmaatiovastauksen täyttämiseen olisi yleensä juurikaan panostettu.
Voin kuulla mielessäni vastaväitteen, jonka mukaan kristillisen uskon ydin ei suinkaan ole kirkossa käyminen, vaan lähimmäisen rakastaminen, erityisesti heikoista ja vähäosaisista huolehtiminen. Tämä väite on niin yleinen ja niin voimakkaasti kuulutettu, että se sopii hyvin tämän päivän vastineeksi sille, mitä Jeesus päivän evankeliumissa kohtasi Jerusalemin temppelissä. Temppelin jumalanpalvelus oli uhraamiseen perustuvaa, ja koko toiminnan pääasiaksi oli vähitellen vääristynyt uhrieläinten kaupittelu varsinaisella temppelialueella. Jeesus muistutti temppelin alkuperäisestä tarkoituksesta: ”Minun huoneeni on oleva rukouksen huone” ja toimitti sitten näkyvällä tavalla jumalanpalvelusuudistusta ajamalla kaupustelijat pois temppelistä. Ajatus kristillisen uskon kiteytymisestä lähimmäisenrakkauteen on meidän aikamme temppelikauppiaitten työn tulosta. Jeesus itse tiivisti kysyttäessä Jumalan tahdon ns. rakkauden kaksoiskäskyksi: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt.22:37, 38). Tämän tiivistelmän ensimmäinen ja tärkeämpi puoli on hukattu tai myyty pois. Ilman sitä ei jälkimmäinenkään ole edes mahdollista. Ei meillä ole kykyä rakastaa lähimmäistä, ellemme ensin saa olla Jumalan rakkauden kohteita. Rakasta Herraa, Jumalaasi kääntyy nimittäin aina toisinpäin, ja vasta se mahdollistaa uskon osoittamisen elämässämme. Apostoli Johannes kirjoittaa: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1.Joh.4:10)
Uskallan siis sanoa, että osallistuminen seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen on kristittynä elämisen keskeisintä aluetta. Vasta sen kautta tulee mahdolliseksi ensin mainittu lähimmäisenrakkaus, joka sekin toki on tärkeä asia. Eilen nuortenillassa oli esillä heprealaiskirjeen kehotus: ”Me emme saa lyödä laimin seurakuntamme yhteisiä kokouksia, niin kuin muutamilla on tapana, vaan meidän tulee rohkaista toisiamme, sitä enemmän mitä lähempänä näette Herran päivän olevan.” (Hepr.10:25) Siitä olen iloinen, että nuoret saarnaavat Kemijärven kirkossa jo pelkällä läsnäolollaan. En nyt tarkoita konfirmoitavien joukkoa, vaan sitä joukkoa, joka pyhäpäivästä ja sunnuntaista toiseen uskollisesti suuntaa kulkunsa tänne kirkkoon. Niin hienoa kuin onkin viettää tämän päivän konfirmaatiojuhlaa, vielä monin verroin hienompaa olisi se, että mahdollisimman moni teistä tämän päivän juhlituista liittyisi siihen joukkoon, joka todella tietää ja ymmärtää, missä meidän turvamme on. Meidän elämämme, turvamme ja toivomme on Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa, jonka saamme yhdessä kohdata lupauksen sanassa ja alttarilla anteeksiantamuksen ateriassa aivan konkreettisesti. Voisiko nyt olla se hetki, jolloin Jumala erityisesti lähestyy sinua?