Kokemus kertoo, että konfirmaatiojumalanpalveluksessa on paljon sellaisia seurakuntalaisia, jotka yleensä eivät ole paikalla sunnuntaiaamun tai pyhäpäivän yhteisessä jumalanpalveluksessa. On hyvä, että olet täällä tänään. Tälläkin tavalla rippikoulu, joka ilmiönä on kansainvälisessä vertailussa ainutlaatuinen, levittää siunaustaan tämän kansan keskuuteen. Toki toivoisi, että yhdeksääkymmentä prosenttia ikäluokasta koskettava rippikoulu vaikuttaisi luterilaisen Suomen jumalanpalveluselämään myös tavallisina pyhäpäivinä. On maita ja kulttuureja, joissa ei meidän rippikoulumme kaltaista ilmiötä ole, mutta joissa sunnuntain jumalanpalvelus on paljon useammille normaali käytäntö.
Sanoin jumalanpalveluksessa läsnä olemista hyväksi sen tähden, että jokainen kristitty varmasti tarvitsee sitä Jumalalta tulevaa hoitoa, minkä hänen sanansa ja alttarin sakramentti, ehtoollinen, meille välittää. Yksi rippikouluopetuksen keskeisistä sisällöistä on Jumalan lain, kymmenen käskyn, sisällön ja merkityksen opiskelu. Kolmas käsky, pyhitä lepopäivä (vanha muoto: muista pyhittää lepopäivä) on muitten käskyjen tavoin ensin suojelemassa elämää, sitten osoittamassa meidän mahdottomuutemme ja syntimme todellisuuden, mutta sitten vielä osoittamassa tietä Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Jumala ei sano: lepää pyhäpäivänä, vaan: pyhitä lepopäivä. Pyhittämiseen taas tarvitaan Jumalan sanaa ja seurakuntayhteyttä, milloin siihen on mahdollisuus. Jos me tahtoisimme totella tätä käskyä ensin ulkonaisesti, moni joutilaisuudesta ja turhiin asioihin keskittymisestä johtuva paha jäisi tapahtumatta. Hengellisesti käsky osoittaa meille, ettei meillä koskaan voi olla sellaista luontoa, joka kykenisi täyttämään siihen liittyvän täydellisyyden vaatimuksen. Se ajaa meidät Kristuksen luo, sillä vain Hän on kyennyt elämään tämänkin käskyn loppuun saakka täyttäen, ja Hän on tehnyt sen juuri meidän puolestamme. Kristuksen vapauttamina voi sitten löytää käskyn upean ja myönteisen merkityksen: ajan ja energian raivaaminen Jumalan sanalle on monella tavalla ja tasolla elämää rikastuttavaa ja palkitsevaa. Sillä jos Jumala jotakin lupaa, Hän kyllä myös pitää lupauksensa.
Rippikoulu kuuluu aivan tavallisille ihmisille; muutenhan ei koskaan päästäisi tasolle yhdeksän kymmenestä. Eikö vain olekin normaalin ajattelun mukaista, että se yksi kymmenestä, joka ei tule rippikouluun, kuuluu sitten vähän epätavallisempiin ihmisiin? Tässä valossa on sitten hämmästyttävää kuulla kysymyksiä tai kommentteja siitä, kenelle yhteisen jumalanpalveluksen, siihen liittyvän ehtoollisenvieton tai jopa meillä jumalanpalvelusta kesäisin seuraavan kirkkokahvihetken ajatellaan kuuluvan. Ajatus siitä, että täytyisi olla jotenkin erityinen, muita uskonnollisempi ihminen tullakseen tai paremminkin kelvatakseen seurakunnan toiminnan keskeisiin sisältöihin on oikeastaan tämän päivän evankeliumissa kuullun ajattelun käänteispuoli. Jeesushan joutui ottamaan kantaa kahden silloin ajankohtaisen tapahtuman herättämään ajatteluun, jonka mukaan suuriin onnettomuuksin joutuminen kertoi uhrien elämästä: heidän täytyi olla tavallista suurempia syntisiä, kun Jumala niin heitä rankaisi. Ajatuspari: suuria syntisiä rangaistaan – vain parhaat kelpaavat osallistumaan on yhden ja saman kolikon kaksi puolta. Tällaisen ajattelun Jeesus osoitti täysin vääräksi. Jeesus sanoi: ”Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? Eivät suinkaan – yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. Kolikossa ei siis ole ollenkaan sitä puolta, joka kertoisi jonkun onnistuneen vaelluksessaan ja ansainneen sillä oikeuden tulla Jumalan eteen. Sanan avain on tässä: kaikki me olemme tuhon omia, ellemme käänny.
Vanhempi raamatunkäännöksemme käyttää tässä kohdassa sanamuotoa: ”ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” Kaikille hyvin tutun parannus -sanan taakka on se, että sen suoranainen merkitys sanana ruokkii juuri ajatusta paremmaksi tulemisesta ja sen perusteella Jumalalle kelpaamisesta. Siitähän ei kuitenkaan ole kyse. Sen sijaan parannus –sanan selitys Luterilaisissa tunnustuskirjoissa selvittää hienosti, mistä on kysymys. Oikeaan parannukseen kuuluu kaksi kohtaa: katumus ja usko. Me tarvitsemme Jumalan kokonaista sanaa, sillä lakina se osoittaa synnin meissä todelliseksi, saa aikaan murheen omasta tilasta ja kutsuu katumaan. Mikään muu asia tässä maailmassa ei sitä voi saada aikaan. Mutta vielä vähemmän mikään muu kuin evankeliumin sana voi herättää uskon. Pelastava usko Kristukseen ei ole Hänen olemassaoloonsa uskomista, vaan vakuuttumista siitä, että Hän tuntee minun syntini ja on kantanut sen kaiken ristille kärsien minulle kuuluvan rangaistuksen. Pelastava usko on anteeksiantamuksen omistamista. Kärsimisellään ja kuolemallaan Jeesus on vapauttanut minut ja sinut synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Tähän, jo pyhässä kasteessa meille lahjoitettuun todellisuuteen on nytkin rippikoululeirillä ennen muuta keskitytty.
Rippikoulu on aina kastekoulu. Suurimmalle osalle rippikoululaisista se on ollut kasteen jälkeinen opetuksen rautaisannos, mutta tällä kertaa kahdelle myös kastetta edeltävä opetusjakso. Aloitimme tämän pyhän vieton eilen ehtookellojen soidessa täällä kirkossa kahden rippikoululaisen kasteella. Pyhän kasteen kannalta ei ole väliä kastettavan iästä, sillä kaste on kokonaan Jumalan työtä, aivan kuten kääntymyksen tai parannuksen aikaansaaminen meissä. Oikeastaan voikin sanoa, että kaste on näkyvää sanaa, ja siten kaikki palautuu siihen, että Jumala joka loi maailman sanallaan, sanallaan myös lunasti sen ja sanallaan synnyttää meidät uuteen elämään. Kasteen sakramentista piirretään tänään suora linja toiseen näkyvän sanan muotoon, ehtoollisen sakramenttiin. Niin kuin Jumala kasteessa synnyttää uskon, niin Hän tekee myös ehtoollisessa, ja aivan erityisesti pitää yllä ja elossa antamaansa uskoa. Enää ei kirkkolaissa ole määritteitä oikeuksista, jotka edellyttäisivät ehtoolliseen osallistumista (näinhän oli ennen), mutta siitä huolimatta konfirmoitavat nuoret osallistuvat tänään yhtenä joukkona alttarin sakramenttiin. Ulkonaista määräystä tärkeämpi on asian sisäinen viesti. Konfirmaatiokysymyksessä sitoudutaan uskontunnustuksen jälkeen osoittamaan tunnustuksen sanoin lausuttua uskoa koko elämässä. Se on mahdotonta, jos kieltäydytään siitä ateriasta, jota meidän Herramme kehottaa meitä nauttimaan usein. Hän itse lupaa elämän juuri sille, joka syö Hänen ruumiinsa ja juo Hänen verensä.
Useimmille konfirmoitavista ehtoolliseen osallistuminen on ensimmäinen ja siksi varmasti hyvin tärkeä. Kuitenkin ajattelen niin kuin vanha oma rippi-isäni opetti 35 vuotta sitten omassa rippikoulussani: vielä enemmän elämästämme kertoo se, milloin Herran pöytään tullaan toisen kerran. Toivon, ettette te, rakkaiksi tulleet rippikoululaiseni, anna toisen kerran jäädä hamaan tulevaisuuteen. Toivon, että te löydätte paikanne niiden nuorten joukosta, jotka pyhittävät lepopäivänsä tulemalla oman seurakuntansa juhlaan, yhteiseen jumalanpalvelukseen. Sama Kristuksen sana koskee tietysti meitä kaikkia. Jeesus sanoo: niin usein kun te siitä juotte. Mitä sinulle on usein? Tänään ehtoollispöytä on katettu jokaiselle kastetulle kristitylle joka tuntee ja tunnustaa: minä olen syntinen ja tarvitsen syntieni anteeksiantamusta. Siksi ehtoollispöytään tullaan. Ei sinne tulle näyttämään onnistumista kristityn roolissa. Siinä pöydässä on tarjona pelkkää armahdusta. Siksi siinä pöydässä on varaa armahtaa myös rinnalle polvistuvaa.