Jumalanpalvelusuudistuksessa vuosituhannen vaihteessa neljännen adventtisunnuntain sanoma muuttui varsin selvästi. Ennen aiheena oli ”Herra on lähellä” ja eräänlaisena keskushenkilönä Herran Kristuksen ohella Johannes Kastaja, jonka tehtävä oli raivata tietä Herralle. Nyt otsikkoon on tullut yksi sana lisää: ”Herran syntymä on lähellä” ja painopiste on evankeliumikirjan mukaan vaihtunut toiseksi. ”Tämä sunnuntai omistetaan lasta odottavalle Marialle, Herran äidille. Vapahtajan äidin odotus ja Herran kansan joulun odotus kuuluvat yhteen.” Näin kuulu nyt 4. adventtisunnuntain aiheen määrittely.
Vaikuttaa siltä, että muutoksen taustalla on hämärtynyt yleinen käsitys adventin sisällöstä ja merkityksestä. Kristuksen tulemisen erilaiset tasot ja merkitykset ovat jääneet taka-alalle, ja adventti ymmärretään yhä enemmän joulun odotukseksi. Kehitys on harmillinen, sillä joulun asettaminen ikään kuin adventin huipennukseksi merkitsee samalla adventin rikkaan sanoman näivettymistä.
Tänä vuonna 4. adventtisunnuntain jouluaihe ei kuitenkaan ole huonosti kalenteriin sopiva, sillä saammehan tänään jo siirtyä iltapäivän jumalanpalveluksessa joulun viettoon jouluaaton sanoman mukana. Siten äsken kuultu Matteuksen jouluevankeliumi sopii paremmin tälle paikalle kuin niinä vuosina, jolloin 4. adventtia vietetään ennen jouluaattoa.
Vaikka evankeliumikirjassa puhutaan Marialle omistetusta päivästä, on evankeliumin keskeisin henkilö kuitenkin Joosef. Matteus kuvaa Joosefin kokemuksen ja ajatusten kautta ensimmäisen joulun tapahtumiin johtaneita vaiheita. Yhdessä sen tutumman, Luukkaan jouluevankeliumin, rinnalla meille muodostuu hienolla tavalla kokonaiskuva siitä kuinka ajallisesti ensimmäinen adventti, Kristuksen tuleminen tähän maailmaan oikein sai alkunsa. Molempien evankeliumien yhtäpitävä todistus, kahden eri todistajan, Joosefin ja Marian, kautta annettu, on se mikä jokaisessa jumalanpalveluksessa lausutaan uskontunnustuksessa: ”…sikisi Pyhästä Hengestä”. Kuitenkin juuri siinä on joulun sanoman suurin kompastuskivi naturalistisen maailmankatsomuksen omaavalle ihmiselle. Hän, joka ei voi myöntää Jumalan suvereenia luomistyötä maailman alussa, kuudessa päivässä, ei mitenkään voi hyväksyä myöskään meille ilmoitettua Jeesuksen elämän alkua. Takertuminen neitseellisen sikiämisen väitettyyn mahdottomuuteen pimittää tarkkailijan silmiltä samalla joulun varsinaisen ihmeen: Jumalan itsensä tulemisen tähän luomaansa maailmaan. Se, että Jumala voi luoda uutta itse valmistamassaan maailmassa on pieni asia sen rinnalla, että Hän, ääretön, voi ottaa äärellisen muodon ja täyttää sen lupauksen, johon Matteus evankeliumikatkelmassaan viittaa: Immanuel – Jumala meidän kanssamme!
Samoin on muissakin uskontunnustuksen kohdissa, joita viime aikoina käydyssä keskustelussa on sivuttu. Jeesuksen ylösnousemus kuolleista halutaan siivota pois järjenvastaisena, mutta varsinaiseen ihmeeseen ei edes ylletä: Jeesuksen ylösnousemus merkitsee myös meidän kuolemamme voittamista! Voi olettaa, että uskontunnustuksen adventtiaiheen käy myös näin. ”…ja on sieltä tuleva tuomitsemaan…” sisältää teknisesti niin mahdottoman kuvan, ettei siihen uskota. Siihen ei voida uskoa niin kauan kun luonnonlait ja koko materiaalinen maailma ymmärretään kaikista ehdottomimmiksi asioiksi, myös Jumalan toimintaa rajoittaviksi tekijöiksi. Kaikkein suurin ihme Jeesuksen paluussa on kuitenkin Jumalan oikeudenmukaisuuden ja samalla rakkauden toteutuminen. Suuren ylistyksen aihe viimeisenä päivänä on se, että jouluna alkanut adventti, Kristuksen tuleminen, saavuttaa lopullisen päämääränsä: meidän pelastumisemme iankaikkiseen elämään taivaassa.
Immanuel – Jumala meidän kanssamme – on siis joulun adventtisanoman suuri sisältö. Samalla se on Matteuksen evankeliumikirjan punainen lanka tai oikeastaan kehykset. Matteus ainoana evankelistana lainaa Vanhasta testamentista Jeesuksen kunnianimeä Immanuel. Hän myös päättää kirjansa Jeesuksen omaan lupaukseen: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Näiden toteamusten väliin jää sitten kaikki se, millä kuvataan tähän todellisuuteemme tulleen Jumalan merkitystä meille. Jo tänään luetussa katkelmassa on myös Matteuksen kirjalle ominainen perustelu: ”Tämä kaikki tapahtui, jotta kävisi toteen, mitä Herra on profeetan suulla ilmoittanut”.
Niin kuin nimi Immanuel sanoo suoraan, niin myös nimi Jeesus kertoo itsensä Jumalan läsnäolosta ja toiminnasta tässä maailmassa. Joosefhan sai yöllä unessa Herran enkeliltä käskyn antaa pojalle nimeksi Jeesus, ja myös perustelun: ”…sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.” Enkelin sanoista on ehkä totuttu ajattelemaan Jeesus-nimen merkitsevän suoraan pelastajaa, mutta heprean kantamuoto Jehoshua on vielä syvällisempi merkitykseltään: Jumala, Jahve, itse on kansansa pelastus olemalla läsnä tässä maailmassa. Jumalan todellinen läsnäolo Jeesuksessa Kristuksessa on jälleen yksi niistä loukkauskivistä, joihin ihminen kompastuu. Historiallisen Jeesus-ihmisen voi varmaan suurin osa maailman ihmisistä hyväksyä. Hänen esikuvallinen elämänsä sopii malliksi monelle maailmanparantajalle. Jeesuksen profeetallisen arvon tunnustaa myös esim. Islam, mutta että Jumala itse olisi läsnä ihmisen muodon ottaneena – se on jo liikaa! Itseriittoinen ihminen asettaa lopulta itse ne rajat joita jumalienkaan ei sovi ylittää, ja samalla huomaamattaan todistaa syntiinlankeemuksen todellisuudesta itsessään. Meitähän vaivaa varsinaisena perusvammana pohjaton tarve asettautua itse Jumalan paikalle!
Joosefin saamassa viestissä on kohta, johon kannattaa pysähtyä aivan erityisesti. Joosef sai kuulla Jumalan valmistaman pelastuksen varsinaisen sisällön: ”…pelastaa kansansa sen synnistä.” Messiasta, Jumalan lupaamaa voideltua kuningasta toki odotettiin kansan pelastajaksi, mutta ei sittenkään pelastajaksi synnistä. Daavidin suvusta syntyväksi odotettua Messiasta pidettiin ilman muuta kansan ulkonaisen vapauden, rikkauden ja kunnian palauttajana. Toisen heimon, leeviläisten pappien, tehtävänä oli hoitaa uhrijumalanpalvelus, jossa kansan synneistä suoritettiin määräysten mukaiset sovitusuhrit. Enkeli puhutteli Joosefia Daavidin pojaksi, eikä varmasti sattumalta. Joosef sai rohkaisun ottaa Marian odottama poikalapsi sukunsa täysivaltaiseksi jäseneksi, sillä sitähän Jeesus inhimillisen perimänsä mukaan oli Marian, myös Daavidin sukuun kuuluvan, poikana. Kyllähän Messiaan syvin tehtävä olisi ollut luettavissa Vanhassa testamentissa jo 700 vuoden takaa aivan samalla tavalla kuin Matteuksen lainaama nimi Immanuel, mutta inhimillisten odotusten vastaisena se oli käytännössä hylätty. Profeetta Jesajan kirjan 53 luku, meidän ristin pääsiäisemme keskeinen Raamatun sana, esittelee Messiaan kärsivänä Herran palvelijana, josta sanotaan: ”Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” ja ”Mutta kun hän antoi itsensä sovitusuhriksi, hän saa nähdä sukunsa jatkuvan, hän elää kauan, ja Herran tahto täyttyy hänen kauttaan.” (Jes.53:6, 10). Jeesuksen täytyi syntyä ihmiseksi Mariasta, sillä ihminen oli langennut syntiin, ja siksi ihmisen oli myös kannettava rangaistus. Toisaalta Jeesuksen täytyi syntyä Jumalasta Jumalan Poikana, sillä vain tämän maailman Luojan itsensä antama uhri saattoi olla riittävä kaikkien ihmisten syntien sovitukseksi. Koko pelastuksemme siis riippuu siitä, että uskontunnustuksen kohta ”…sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta…” on kokonaan totta.
Jeesus tuli pelastamaan kansansa sen synneistä. Hänen antamansa uhri on pelastuksen perusta, ja uhri on ainutkertainen, sitä ei tarvitse eikä voi toistaa. Meidän ei tule kuvitella, että voisimme vaikuttaa mitenkään omaan pelastukseemme uhraamalla mielestämme jotain Jumalalle. Ainoa uhri, mitä meiltä odotetaan, on kiitosuhri, ylistys Jumalalle. Se ei ole pelastuksen ansaitsemista, vaan nousee siitä todellisuudesta, että kaikki on jo valmistettu. Itsensä kerran puolestamme uhrannut Jeesus, Jehoshua, on edelleen kanssamme, niin kuin hän Matteuksen evankeliumin lopussa lupaa, ja tässäkin jumalanpalveluksessa aivan näkyvällä tavalla, ehtoollispöydässä syötävänä ja juotavana. Koska Hän tuli antamaan uhrinsa pelastaakseen meidät synnistä, on ehtoollispöytä erityisesti syntisen ihmisen paikka. Jos tässä kirkossa on joku syntinen ihminen – joka sen myös tuntee ja tunnustaa – Hän saa olla varma, että Joosef sai viestin välitettäväksi juuri sellaista ihmistä varten. Syntisinä me saamme tulla kohtaamaan syntien anteeksiantajaa, joka on uskollinen ja täyttää tehtävänsä edelleen. Siinä on meille joulun viettoon valmistautuville suurin kuviteltavissa oleva joululahja.