Kun olin alakouluiässä, olin usein kesälomilla viikkokausia parhaan ystäväni perheen luona ”kesälapsena”. Kesäiset päivät ja viikot kuluivat leikeissä, mutta myös auttaessa ystävää. Kun hänellä oli esimerkiksi tiskivuoro, olin minä huuhtelemassa astioita. Kun hän joutui ulos kasvimaalle kitkemään rikkaruohoja, menin minä mukaan ja kitkin kaverina. Kun oli siivouspäivä ja ystäväni piti siivota oma huoneensa, siivosin minä hänen kanssaan. Ei puhettakaan muusta. Se oli täysin luontevaa – ja sitä paitsi, mitä nopeammin työ oli tehty, sitä pikemmin pääsimme taas leikkimään. Ainoastaan ystäväni sisaret joskus valittivat, että Anne pääsee liian helpolla, kun Suvi koko ajan auttaa.
Näihin samoihin muistoihin kietoutuu myös hyvin usein toistunut juttu – nimittäin se, että ystäväni isällä oli kiire lähteä töihin ja auton avaimet olivat hukassa. Monet kerrat hän sai meidät etsimään avaimia puolestaan lupaamalla viisi markkaa sille, joka avaimet löytää. Sitten etsittiin kilpaa! Ja lopulta ne aina tulivat esiin; milloin sohvatyynyjen alta, milloin takin taskusta, milloin uunin päältä. Minäkin taisin muutaman kerran ansaita luvatun viisimarkkasen. Ystäväni isä pääsi lähtemään. Me saimme lähteä kaupalle esimerkiksi jäätelön ostoon. Mikä kaksinkertainen ilo!
Kuten ystäväni isän auton avaimet, omat kotiavaimet, silmälasit suihkun jälkeen ja hiusharja – kaikki nämä ovat esineitä, jotka joutuvat helposti kadoksiin. Jostain syystä hukkaan näitä tavaroita aina uudestaan ja uudestaan. Etsin ja etsin. Lopulta löydän ja lupaan itselleni olla tarkempi ja muistaa paremmin, minne olen esineeni laittanut. Se onnistuukin, mutta vain jonkin aikaa. Sitten jotain on taas häviksissä. Ja etsimisen joutuu aloittamaan uudelleen.
Miten nämä arkiset asiat heijastavatkaan todellisuutta suuremmassa mittakaavassa! Usein meiltä ihmisiltä ovat kadoksissa juuri tällaiset pienet, tärkeät esineet. Joskus häveyksissä on jotain suurempaa – eikä aina vain aineellista, vaan myös henkiset ja hengelliset asiat. Saatamme olla eksyksissä itsemme ja lähimmäistemme kanssa. Samoin voi olla Jumalasuhteemme laita.
Nykyaikana järjestetään paljon erilaisia ”löydä itsesi”-kursseja ja tapahtumia. Apua on saatavilla myös lähisuhteiden parantamiseen. Moni tarttuu näihin, ja se on hyvä, jos oikeasti tiedostaa tarvitsevansa apua näillä elämän alueilla.
Yllä mainitusta kolmikosta helpoiten unohtunee Jumala-suhde ja sen hoitaminen. Ehkä nykyaika ei koe tätä ajatonta ja rajatonta ulottuvuutta yhtä tärkeäksi kuin sitä, mikä elämässämme koskettaa ajallista ja tämänpuoleista. Onneksi Jumala-suhteen kunnossapito ei ole pelkästään ihmisestä itsestään kiinni!
Jumala-suhteen kunnossapitämisen kannalta tämän pyhän evankeliumi osuu naulan kantaan. Evankelista Matteus kuvaa Jeesuksen ja tullimies Matteuksen kohtaamista, ja myöhempää ateriointia tämän ja muiden syntisten kanssa koskettavasti. Juutalaisesta näkökulmasta katsoen tullimies teki halveksittua työtä kerätessään veroja roomalaiselle miehitysvallalle. Tästä syystä ”kunnon ihmiset” välttivät hänen seuraansa ja pitivät tätä parantumattomana tapauksena. Jeesus ei ajatellut näin, vaan näki tullimiehessä ihmisen, joka kaipasi hyväksyntää toisilta ihmisltä
sekä Jumalan rakkautta ja armoa. Kohtaamisessaan Matteuksen kanssa Jeesus ei jäänyt vain ajatuksen tasolle, vaan osoitti ajatuksensa teoin. Kutsu seurata Jeesusta sekä ateriayhteys tämän kanssa olivat konkreettisia osoituksia siitä, että kaikki ihmiset kelpaavat Jumalalle. Jeesuta moittiville fariseuksille Jeesus sanoi, ettei hän koe tarvetta olla heidän seurassaan – hehän pitävät itseään hyvinä ja hurskaina, eivätkä siis koe tarvitsevansa Jeesusta. Jeesus puolestaan on siellä, missä ”syntiset tarvitsevat parantajaa.” Tosiasiallisesti myös fariseukset olisivat tarvinneet Jeesusta – he ehkä vielä kipeämmin kuin Matteus ja muut ”syntiset”. Omassa
varmuudessaan ja näennäisessä hyvyydessään he olivat paljon suuremmin eksyksissä – hengellisesti kauempana Jumalasta – kuin muut evankeliumitekstissä mainitut ihmiset. Miksi Jeesus ei sitten koeta saada fariseuksia ymmärtämään sielujensa tilaa? Miksi hän pitäytyy niin sanottujen julkisyntisten seurassa?
Syy lienee siinä, että todellinen tahto olla lähellä Jumalaa ja tulla hänen löytämäkseen vaatii ihmiseltä edes jonkinasteista oman syyllisyyden ja syntisyyden ymmärtämistä. Tullimies Matteus tiesi rikkoneensa ihmisiä ja Jumalaa vastaan. Hänellä oli myös nöyryyttä myöntää asia ja suostua Jumalan tutkittavaksi – hänhän lähti seuraamaan Jeesusta.
Tullimiehen teoissa osoitettu katumus ja synnintunnustus – anteeksipyyntö – vapauttivat hänet entisestä uuteen elämään. Elämään, jossa hän ei enää ole piilossa Jumalalta, vaan on Jumalan luokseen tuomana hänen armossaan ja rakkudessaan kokonaisena ihmisenä, näkyvänä. Mahdollisuutta uuteen elämään, Jumalan armossa olemiseen, Jeesus tahtoi tarjota myös kaikille muille – fariseuksillekin.
Tätä samaa mahdollisuutta Jeesus tarjoaa myös meille. Mekin olemme tuon uuden elämän tarpeessa, sillä myös me olemme syyllisiä ja syntisiä, ja tarvitsemme Jumalan anteeksiantoa sekä Jeesuksen, Herramme ja Vapahtajamme hyvää seuraa. Syyllisyys ja synti ovat meissä, tekoina ja ajatuksina, mutta perimmiltään itsekkyytenä, josta olemme omin avuin pääsemättömissä. Vain Jeesuksen, Jumalan Pojan, kohtaamina voimme irroittautua itsekkyydestä todelliseen lähimmäisenrakkauteen sekä Jumalan rakastamiseen. Jumala, hyvä Taivaallinen Isämme kutsuu meitä luokseen ja tahtoo tuoda meidät lähelleen, jotta ymmärtäisimme tämän, ja ilolla ottaisimme vastaan hänen hyvät lahjansa: anteeksiannon, armon ja iankaikkisen elämän.