Olemme saapuneet paastonajan puoliväliin. Vietämme ”leipäsunnuntaita”, kuten eräs tämän pyhän nimistä kuuluu. Tuo nimitys tulee tietenkin päivän evankeliumista. Kuulimme äsken kertomuksen suuresta ruokkimisihmeestä. Viidellä leivällä ja kahdella kalalla Jeesus ravitsi tuhansia ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet häntä katsomaan ja kuulemaan. Jumalan Pojan siunaamana tuo vähäinen määrä ruokaa riittikin reilusti kaikille paikalla olleilla, ja tähteeksikin jäi. Mieltäni ilahduttaa aina lukea tämä evankeliumiteksti. Se on niin eläväinen kuvaus. Se tulee niin lähelle ja koskettaa jollain lailla ehkä syvemminkin kuin toiset ihmekertomukset – esimerkiksi parannusihmeet. Nekin ovat suuri ja vaikuttavia todistuksia Jumalan voimasta, ja hänen tahdostaan osoittaa ihmisillä hyvyyttään. Mutta tämä ruokkimisihme tulee niin todelliseksi. Johtuneeko sitten siitä, että on helppoa ymmärtää, mitä on nälkä. Ja sitä kautta tietää, miten hyvältä tuntuu, kun saa ruokaa pitkän nälissään olon jälkeen. Ainakin minun on hyvin helppo ajatella itseni yhdeksi noista tuhansista, jotka kauan sitten istuivat vuorenrinteen nurmella, ja saivat todellisen osoituksen Jumalan armosta syödessään vatsansa täyteen Jumalan Pojan siunaamaa ruokaa. Mieleen tulee väkisinkin ajatus, kunpa näin voisi olla nykyäänkin.
Maailma on tätä nykyä niin kovin kahtiajakautunut. On niin paljon ihmisiä – monin kerroin enemmän kuin tuhansia – joilla ei ole juuri mitään henkensä pitimiksi. Ja sitten on niitä, joilla on tarpeeksi itselleen ja läheisilleen. Heitä on huomattavasti vähemmän. Ja vielä on niitäkin, jotka voisivat suorastaan upota kaikkeen omaisuuteensa, niin ruokaan kuin kaikkeen muuhunkin materiaaliseen hyvään. Näitä ihmisiä on toki vain murto-osa kaikista. Huomaan ajattelevani itseäni tähän keskikastin porukkaan. En ole rikas, mutta tulen hyvin toimeen sillä, mitä minulla on. Myöskään rakkaani eivät kärsi puutetta. Itseäni varakkaampia ajattelen joskus kadehtien. Tahtoisin olla kuten he, joilla ei näytä olevan huolen häivää, koska kaiken, minkä he tahtovat, he saattavat itselleen hankkia. Itseäni huono-osaisempia ajattelen usein tuntien huolta ja murhetta, ehkä sääliäkin. Pahalta tuntuu katsoa esimerkiksi uutiskuvia Afrikan pakolaisleireiltä tai Aasian köyhältä maaseudulta. Maailman epäoikeudenmukaisuudesta saan miltei joka päivä muistutuksen.Mikä on oma reaktioni siihen? Mitä teen? Miten minun kristittynä tulisi toimia?
Kateus on kai luonnollinenkin tunne, kun huomaa jollain toisella jotain, mitä ei itse voi saada. Paha vain, että kateudesta on eniten haittaa kadehtijalle itselleen. En myöskään usko, että Jumala tahtoisi meidän katselevan karsaasti lähimmäisiämme, ja haluavan heiltä pois sen, mitä emme itse voi saada. Toisen oman tavoittelusta meitä varoitetaan jo kymmenessä käskyssä. Murhemieli köyhempien ja kurjempien puolesta taas saattaa tyydyttää huonoa omatuntoa, edes hetkiseksi, mutta ei sekään sinänsä mitään auta. Tarvitsisin rohkeutta ja intoa tehdä jotain konkreettista auttaakseni. Jos en muuhun saata ryhtyä, rukouskin on hyvä ja Jumalan mielen mukainen asia. Ehkä olisi joskus myös paikallaan huomata, kuinka hyvin itsellä on, ja kiittää Jumalaa niistä lahjoista, joita Hän on juuri minulle antanut. Omalle paikalle suostuminen ja todellinen pyrkimys lähimmäisten auttamiseksi – siinä on jo hyvää ohjetta!
Vaikka evankeliumiteksti kertookin Jeesuksen suorasta avusta ihmisille, ja vaikka tekstistä löytää sujuvasti ajatuksen lähimmäisen auttamisesta ja, Vapahtajan esimerkin mukaisesti, omastaan jakamisesta, on tämän pyhän tekstillä paljon syvällisempikin merkitys. Teksti tuo mieleen kuvauksen viimeisestä ehtoollisesta, jolla Jeesus kiittää leivästä, murtaa sitä ja jakaa sen opetuslapsilleen. Sivuamme jo nyt kiirastorstain aiheita. Ja täten ymmärrämme, että tämä ”leipäteksti” puhuu meille myös hengellisestä ravinnosta, jota ruumiillisen ravinnon lisäksi,
tarvitsemme tällä matkallamme elämän halki. Ruumiillinen ruoka on maallista elämää varten. Hengellinen ravinto sekä maallista että taivaallista varten.
Hengellistä ravintoa saamme aina, kun luemme tai kuulemme Jumalan sanaa, rukoilemme yhdessä tai yksin tai kun tulemme koolle seurakuntayhteyteen. Kaikessa tässä on Vapahtajamme Jeesus läsnä ja keskellämme. Konkreettisin muoto hengelliselle ravinnolle on ehtoollinen, jossa vastaanotamme Vapahtajamme ruumiin ja veren syntien anteeksiantamiseksi ja uskon vahvistukseksi. Ehtoollisessa tulee konkereettiseksi Jeesuksen sana: ”minä olen elämän leipä”. Tänäänkin meitä hengellistä ravintoa tarvitsevia kutsutaan elämän aterialle, ehtoollispöytään.
Leipäsunnuntain aihe sai minut myös muistelemaan erästä Vanhan testamentin sanaa, jossa tulee ilmi konkreettinen lähimmäisenrakkaus ja hengellisen ravinnon, evankeliuminilosanoman julistamisen, tarve. Tämä sana sopii sekä ajatukseen ”kun autamme lähimmäistämme – jaamme omastamme – saamme itsekin”, että ajatukseen ”julistamalla evankeliumia kaikkialla maailmassa hyvä sanoma kantautuu yhä uudelleen myös meille ja synnyttää uutta intoa ja uskoa. Tuo Raamatun sana on Saarnaajan kirjasta, luvusta 11, ja kuuluu näin: ”Lähetä leipäsi veden yli, ajan mittaan voit saada sen takaisin.”