15. sunnuntai helluntaista, Luuk. 17: 11-19, Ari Tuhkanen

Ari Tuhkanen
Nurmijärven seurakunta

10 spitaalista. 10 spitaalista. Tässä kirkkosalissa. Tänään. Nyt. Tällä hetkellä. 10 spitaalista täällä. Ja heillä ovat koskettavat nimet. ”Sinä ja minä”. Kymmeniä spitaalisia. Tässä ja nyt. Sinä ja sinä ja sinä ja sinä ja minä.

Ymmärrämme kaikki, että ei meillä kenelläkään – Jumalan kiitos – ole spitaali-nimistä sairautta tai edes sinne päin olevaa ihotautia. Mutta spitaalisia me olemme. Elämän haavoittamia; kukin omalla tavallamme haavoitetuksi tulleita. Muiden kolhimia; ja myös järjen ylittävien syiden johdosta murjotuksi tulleita. Emme me todellakaan aina ymmärrä, mistä syystä joudumme kärsimään. Ja kun kaiken lisäksi me vielä usein itse omaa heikkouttamme aiheutamme itsellemmekin huolta, vaivaa ja murhetta. Ja mekin myös muille kipeitä kolhuja. Yhtä kaikki, tässä me olemme kirkkosalillinen elämän haavoittamia.

Ja kuten Jeesuksen aikanaan kohtaamat spitaaliset, myös me haavoille menneet, ja rikkoutuneeksi asti menneet, kuitenkin olemme myös Jumalan parantamia. Tiedän, ettei tämä näin yksinkertaista ole. Jonkun sydämessä on kuoleman surun kantaminen. Toinen kierii riitaisen kodin tuskassa. Sinulla voi olla rahahuolia. Ja sinä et tunnu löytävän oikein elämälle suuntaa.

Miksi minä sitten maalailen sinulle parantuneen rauhaisaa olotilaa? Kuule, siksi puhun näin kun pappikaan ei ole suojassa elämän haavoilta. Monet syvätkin iskut ovat rikkoneet myös minua. Kuitenkin siis, silti koen, että kaiken keskellä olen Jumalan parantama.

Kyynelten laaksoksi sanotaan kristityn vaellusta, ja karun tosi on tuo lause. Mutta me emme ole matkallamme yksin. Paras hoitaja kulkee kanssamme elämän taistelukentällä. Sitoo haavat ja sitoo uudelleen vanhatkin aukenevat haavat.

Siksi kyynelten laakso ei ole toivoton paikka. Kun pimeys laskeutuu ihmisen elämään, me helposti silloin menetämme täysin kykymme nähdä. Valoton elämä on oikeasti pimeää taivalta. Mutta kyynelten laakso ei ole siis toivoton paikka. Koska Jumala näkee pimeässä.

Eilen illalla tuli tästä aiheesta Raamatun sivuilta eteeni erittäin puhutteleva kohta. Hyvin rohkaiseva kohta. Jesajan kirja ja luku 50: ”…Joka kulkee syvällä pimeydessä ilman valoa, luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaan.” (Jes. 50: 10b)

Mieleeni palautui noita Herran Hengen johdattamia sanoja lukiessani kuinka jo joskus nuorena olin yrittänyt määritellä lyhyesti uskovan ihmisen elämän. Kun ei millään elämässä voisi olla kyse pelkästä kyynelten laaksossa kulkemisessa. Ja näin yhä tänä päivänäkin kutsun kristityn elämää valoisaksi ahdistukseksi.

Vaikka kuinka pimeää olisi, niin Jumalan sanan lupauksen mukaan ilman valoakin me saamme luottaa Herran nimeen ja turvautua Jumalaan.

Pimeässä kulkivat 10 spitaalistakin. Syvällä pimeässä ja ilman valoa. Muiden ihmisten kauas pois työntäminä. Ja pois suljetulla, torjutulla, valoisa päiväkin muuttuu yötä pimeämmäksi.

Mutta mitä Jeesus teki? Niin kuin Hän yhä kohtaa syrjityimmätkin, joiden päivästä on valo otettu pois, niin Herra teki spitaalistenkin kohdalla siellä Samarian ja Galilean rajaseudulla. Jeesus kohtasi heidät. Jeesus kuuli heitä. Ja Jeesus paransi heidät. Valo tuli takaisin sairaan parantuessa ja ehkä vielä enemmän elämä kirkastui siinä kun syrjään työnnetyn ihmisen ikävä toisen ihmisen luo sai taas täyttyä.

Jumala on ihmeellisen hyvä Jumala. Mutta. Kiitänkö minä siitä? Surukseni huomaan, että vaikka elän Jumalan käsittämättömän hienojen lahjojen keskellä, minulla on silti solkenaan parannusehdotuksia Jumalan toimintaan. Jos kesälläkin nyt oli 22 astetta lämmintä joku päivä, niin sen sijaan, että olisin kiittänyt Herraa lämmöstä, reklamoin Taivaaseen, että olisin halunnut vähän lisää, 24 astetta olisi ollut sopiva uintipäivän sää. Tai kun minulla on nyt pyörälenkeillä tullut tulehdus tuohon vasempaan käteeni ohjaustangon puristuksesta ja tärinästä, niin enkös minä ole moneen kertaan valittanut Jumalalle, että tämäkin vielä. Tämäkin vielä!

Eilen iltapäivällä minua vastaan tuli mies. Hän työnsi toista miestä pyörätuolissa. Tuolta pyörätuolissa olleelta mieheltä puuttuivat jalat. Ja tuo mies hymyili puhuessaan työntäjänsä kanssa. Ja minä häpesin käteni surkuttelua. Anteeksipyyntöjen kera peruin Jumalalle laittamani valituksen.

Palataan kuitenkin vielä siihen kun Jeesus kohtasi spitaalisia 2000 vuotta sitten. Ja Jeesus ei vain kohtaa.

Jos nyt sallitte, näytän aivan konkreettisesti, mitä tarkoitan. En ajattele ketään teistä henkilökohtaisesti, tulen luoksenne sattumanvaraisesti kertomaan, mitä tarkoitan sillä, että Jeesus ei ainoastaan kohtaa. Luukas kertoo 10 spitaalisen parantamisesta. Matteus kertoo kuinka Jeesus paransi toisella kertaa yhden spitaalisen (Matt. 8: 1-4).

Ja samalla lailla kun minä nyt kierrän tässä teidän keskellänne, ja tulen luokse, niin Jeesus kohtasi tuon spitaalisen miehen, ja… kosketti häntä. Näin. Näin. Näin. Kohtasi ja kosketti. Ja paransi.

Palvelustyöhöni kuuluu toisinaan myös kohdata kuolevia. Kerran Hyvinkäälle olin mennyt tapaamaan minulle tuttua seurakuntalaistamme. Omaisten kanssa toivoin ja rukoilin, että hän paranisi, mutta toivoa ei paljon ollut.

Lisäksi hänen erittäin vakavassa sairaudessaan oli vaara, että se tarttuisi vierailijaankin. Puin ylleni sairaalan suojavarusteet, eikä minusta jäänyt näkymään muuta kuin silmät.

Kun astuin potilaan huoneeseen, sukulaisten kanssa kuljin hänen vuoteensa luo. Ja tuo kuolemansairas potilas avasi silmänsä ja sanoi ilahtuneena: ”Ari!” Hän tunsi minut silmistä. Pelkistä silmistä. Kun menin tarpeeksi lähelle, niin ei tarvittu kuin silmien näkeminen ystävän tunnistamiseen. Puristimme toistemme kättä ja rukoilimme yhdessä tuon miehen elämän aivan lopputaipaleella.

Tuossa kohtaamisessa ymmärsin jotakin uutta Jeesuksen toiminnasta. Tämän takia siis Jeesus tulee niin lähelle. Että tunnistamme Hänet ristiinnaulituksi syntiemme sovittajaksi ja ylösnousseeksi Vapahtajaksemme, siksi Hän tulee niin lähelle. Että voi koskettaa meitä. Että ylettyy koskettamaan sydämeemme asti.

Mitä vastaamme meitä kohti kulkevalle Jeesukselle? Pääseekö Jeesus tänään meitä sydänetäisyydelle asti? Sydämen koskettamisen läheisyydelle asti? Sillä tämä kirkkosali ei ole vain täynnä spitaalisia, vaan täällä on siis myös parantajamme; Hän, jonka nimi on todella puhutteleva. Hän on ”kipujen mies, sairauden tuttava” (Jes. 53: 3a).

Jesajasta saamme lukea myös: ”Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.” (Jes 53: 4a) Ja edelleen Jumalan sana tuo meille lohdun sanomaa: ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes. 53: 5b)

Onko vastauksemme Jeesukselle silti pelkkä messun jälkeinen kirkkokahveille lähtö vai onko vastauksemme Vapahtajallemme kiitollisen elämän alku? Kymmenestä parantuneesta spitaalisesta yksi, hänkin samarialainen, palasi kiittämään Jeesusta. Mitä jos me aloittaisimme tämän Klaukkalan kirkkopiirin työkautemme kaikki klaukkalalaiset ja aivan kaikki, parantuneina, ja vielä vaikka haavat vähän vuotaen, niin kyyneltenkin läpi hymyillen. Ja jokainen Herraamme kiittäen. Jokainen Herraamme kiittäen. Kiittäen haavojemme hoidosta matkalla ollessamme; kiittäen uskomme Antajaa ja Ylläpitäjää pelastuksen lahjasta. Siitä, että uskon suomana , Kristuksen armosta, meillä on täydellinen terveys kerran perillä kun saavutamme tuon matkamme päämäärän, Taivaan kodin.