Miltä usko näyttää? Toisin kuin Lutherin päivinä, aikamme ihmisiä ei aja elämän perimmäisten kysymysten äärelle vahva tunto syyllisyydestä ja tuomion alaisuudesta tai kuoleman pelko ja tietoisuus elämän rajallisuudesta. Tuoreessa asennebarometrissä tuotiin esiin uusi, varsinkin pääkaupunkiseudulla esiintyvä ja pääasiassa nuorista aikuisista koostuva, uskonnottomien ryhmä. Tuon joukon identiteetti rakentuu keskeisesti juuri uskonnottomuudesta ja kirkon jäsenyydestä pidättäytymisestä. Kun mainitussa kyselyssä koetettiin kartoittaa heidän asennoitumistaan uskon kysymyksiin, suuri osa jätti tyystin vastaamatta niihin. Tutkijan loppupäätelmänä oli, että heille kirkko on joko niin hämärä tai niin vastenmielinen, ettei sitä edes päästy normaalimenetelmällä tutkimaan. Tätä joukkoa on jokseenkin mahdotonta tavoittaa minkään viestintäkanavan kautta puhumattakaan siitä, että heidät saataisiin tulemaan sanankuuloon. Millä tavoin sitten heidät voitaisiin saattaa kosketuksiin evankeliumin ilosanoman kanssa? Eivät ainoastaan nuo kaikkein kauimmas ajautuneet, vaan monet muutkin arvioivat sanomamme uskottavuutta sen vaikutusten perusteella. Joka ei suostu kuuntelemaan puhetta uskosta, voi kuitenkin pysähtyä katselemaan tekojen kieltä, herkistyä kohdatessaan aitoa ja laskelmoimatonta rakkautta, uskon hedelmää.
Uskonpuhdistuksen muistopäivän evankeliumi on oikeastaan yllättävä. Sehän on katkelma Jeesuksen vuorisaarnaa. Kun tätä ennen hän autuaaksi julistuksissaan on kuvannut opetuslapsena elämisen ja heidän uskonsa sisäistä olemusta, huomion kohteeksi tulee nyt tuon uskon näkyvyys ja vaikuttavuus. Etualalle nousevatkin teot. Jeesus käyttää kahta aikansa arjesta otettua vertauskuvaa. Vielä vuosisatoja myöhemminkin sekä vauraissa että köyhissä kodeissa elettiin päivän pimennyttyä vain öljylampun antaman valon varassa. Ja lähes meidän päiviimme saakka, ennen kylmäkoneiden aikaa lihan ja kalan pilaantuminen voitiin estää ainoastaan suolaamalla. Sekä suola että valo ovat vaikutusiltaan jotenkin väistämättömiä: suolan maku ei voi olla tuntumatta eikä valo voi olla näkymätöntä. Tällaisena siis uskon tulisi näyttäytyä, jotta toiset näkisivät opetuslasten hyvät teot ja ylistäisivät Jumalaa taivaassa.
Kun Luther joutui kamppailemaan Jumalan pyhän tahdon vaatimusten ja oman riittämättömyytensä kanssa, hänelle tuli selväksi, ettemme koskaan itse voisi saavuttaa Jumalan suosiota. Emme tule hänelle kelpaaviksi omien ponnistustemme, hyvyytemme tai edes katumuksemmekaan ansiosta. Pelastuksen täytyi rakentua jonkin ihmisen ulkopuolella olevan varaan. Lutherin suuri löytö oli siinä, että Jumala hyväksyy ihmisen yhteyteensä Kristuksen sovintokuoleman tähden ja lukee hyväksemme sen, mitä hän on ristillä tehnyt puolestamme. Näin heikon ja synteihinsä sidotun ihmisen ei tarvitse piiskata itseään mahdottomiin suorituksiin, tai kerätä urotöillään ansioita selviytyäkseen kerran hänen tuomiostaan. Kaikki on jo tehty valmiiksi puolestamme.
Tästä huolimatta evankeliumimme alleviivaa tekojen merkitystä vahvoin vedoin. Mutta meidän on tärkeä huomata tämä: suolasta ja valosta puhuessaan Jeesus ei käytä käskymuotoa. Ei hän sano: olkaa maan suola, olkaa maailman valo, vaan toteaa: te olette suola ja valo. Ja näin hän lausuu juuri heistä, joita edellä on kuvattu köyhiksi, murheellisiksi, nälkäisiksi ja janoisiksi, mutta juuri sellaisina autuaiksi, onnellisiksi. Omassa itsessään tyhjinä ja puutteellisina he ovat saaneet Kristuksessa kaiken lahjaksi. Ja vain tuon lahjan omistajina he nyt vaikuttavat suolana ja valona ympäristössään. Jumaluusoppineet puhuvat uskon indikatiivista. Kielemme tapaluokista indikatiivi on toteava, se ilmaisee asiain todellisen tilan. Jeesus käyttää suolasta ja valosta puhuessaan juuri indikatiivia. Sinun ei tarvitse harjoitella, pinnistellä tai kehittyä ollaksesi suolana ja valona, sillä Kristuksessa olet jo kaikkea tätä.
Samat jumaluusoppineet kuitenkin muistuttavat, että uskon indikatiivia seuraa myös uskon imperatiivi. Jumalaa kohti ojentuva uskon käsi on kyllä aivan tyhjä, se ei sisällä maksua lahjasta, mutta saatuaan lahjan tuo käsi ei enää ole tyhjä, vaan enemmän kuin täysi, ja tahtoo jakaa saamastaan muillekin. Näin usko ei oikeastaan voisi olla näkymättä ja vaikuttamatta myös rakkauden tekoja. Siten uskon tulisi toimia aivan luonnostaan, yhtään pakottamatta ja patistelematta. Mutta onko näin myös meidän kohdallamme? Suola ei voi olla muuta kuin suolaista eikä valo voi muuta kuin valaista. Ja kuitenkin Jeesus joutuu toteamaan, että molemmat voivat kadottaa tuon perusominaisuutensa. Kuolleen meren rannoilta koottu suola ei ollut käyttökelpoista sellaisenaan, vaan tarvitsi puhdistusta kipsistä ja maa-aineksen jäänteistä. Mikäli vieraiden aineiden osuus seoksessa jäi liian suureksi, suola ei enää kyennyt estämään pilaantumista. Samoin valo saadaan sammumaan kätkemällä palamiseensa happea tarvitseva öljylamppu vakan alle. Kun Jumala rakkaudessaan täyttää meidän puutteemme hyvyydellään, tuon rakkauden virta on tarkoitettu jatkamaan kulkuaan meistä eteenpäin. Mutta niin usein patoamme virran juoksun, sammutamme, kätkemme tai turmelemme lahjaksi saamamme armon. Uskon vanhurskaus ei silloin johda vanhurskaaseen, oikeamieliseen elämään
Dietrich Bonhoeffer, toisen maailmansodan marttyyri, jonka kuolemasta tuli kuluneeksi 70 vuotta, puhui paljon halvasta ja kalliista armosta. Lahjaksi vastaanotettu armo on halpaa, jos pidämme sitä kuin yhdentekevänä rihkamatuotteena. Silloin unohdamme, mitä tuo armo on todella maksanut Jumalalle. Halpa armo ei johda kuuliaisuuteen, Kristuksen seuraamiseen. Bonhoeffer itse oli valmis kulkemaan tuota seuraamisen tietä loppuun saakka. Siksi hän saattoi myös sanoa: ”Pakeneminen näkymättömyyteen on kutsumme kieltämistä. Seurakunta, joka koettaa piiloutua, on lakannut seuraamasta Jeesusta.”
Liian usein olemme kristittyinä tyytyneet vain kauhistelemaan maailmassamme leviävää turmelusta ja pimeyttä. Jos talo on pimeä yön tullen, ei ole mieltä moittia taloa. Näinhän vain tapahtuu auringon laskiessa. Aiheellista on sen sijaan kysyä, missä on valo. Jos liha pilaantuu, ei ole mieltä kirota lihaa. Näinhän vain tapahtuu, kun bakteerien annetaan levitä esteettömästi. Aiheellista on sen sijaan kysyä, missä on suola. Jos yhteiskunta korruptoituu kuin pimeä yö tai mätääntyvä kala, ei ole mieltä moittia yhteiskuntaa. Näinhän vain tapahtuu, kun inhimillinen yhteisö jätetään oman itsensä varaan ja pahuuden annetaan rehottaa esteettä. Aiheellista on silloin kysyä, missä ovat Jeesuksen seuraajat. Maan suola ei ole tarkoitettu säilytettäväksi eleganteissa, seurakunnallisissa suolasirottimissa, sen tehtävänä on jauhautua ja sekoittua maailmamme tuskan ja hädän keskelle. Sekä valo että suola ovat vahvoja kuvia itsensä antavasta ja uhraavasta rakkaudesta, ne ovat kaiken itsekeskeisen hurskauden vastakohta.
Kerrotaan, että Itävallan pääkaupunkia, Wieniä lähestyttäessä tulijaa vastassa on kyltti: ”Tervetuloa Wieniin, kaupunkiin jossa suola on suolasirottimessa.” Lauseella tahdotaan sanoa, että suolaa ei käytetä talvisin katujen sulattamiseen. Kristuksen seuraajien tunnukseksi se ei kuitenkaan sovellu. Maan suolana ja maailman valona voimme toimia vain antamalla itsemme hänen käyttöönsä. Ja ehkä silloin joku saa aiheen kohottaa kiitoksensa kohti taivasta.