Evankeliumissamme Jeesuksen edessä seisoo joukko parrakkaita, ahavoituneita miehiä ja heidän lisäkseen paljon muitakin, naisia ja miehiä sekä heidän takanaan lapsia. Monet noista etummaisessa ryhmässä seisovista ovat elämässään jo paljon kokeneita kalastajia. Känsäiset ja kalansuomuiset kourat roikkuvat sivulla väsyneinä yöllisen soutamisen, verkkojen heiton ja kalojen irrottamisen jäljiltä. Miehet eivät ole mitään silmäätekeviä, mutta kuitenkin yhteiskunnan täysivaltaisia kansalaisia. He tuntevat Mooseksen lakia ja profeettojen kirjoituksia. Toiset heistä ovat vakuuttuneita, että Jeesus on luvattu Messias, toiset epäilevät.
Taustalla on parvi huolettomia, leikkiviä lapsia. He eivät tunne lakia, heille ei voi asettaa vaatimuksia elämisestä sen normien mukaan. He ovat alaikäisiä ja kansalaisina joka suhteessa arvottomia. Lapsella ei tässä yhteiskunnassa ole oikeuksia eivätkä he voi asettaa mitään vaatimuksia vanhemmilleen tai yhteiskunnalle. Tosin tämän kansan vanhemmat eivät sentään myy lapsiaan orjiksi, niin kuin samaan aikaan monien muiden kansojen keskuudessa tapahtuu. Mutta nyt tässä Galilean maisemassa tapahtuu jotakin erikoista: Jeesus pyytää luokseen yhden lapsen. Tämä tulee arasti vanhemman joukon eteen, mutta tuntee olonsa turvalliseksi Jeesuksen lähellä. Jeesus tarttuu lasta kädestä ja kääntyen opetuslastensa puoleen sanoo heille: ”Te ette pääse taivasten valtakuntaan, ellei teissä tapahdu suurta muutosta. Ja tässä on teille muutoksen malli: Katsokaa tätä lasta ja miettikää. Jumalan valtakuntaan tullaan nöyrtymällä, tulemalla pieneksi, ja vain sillä tavalla.” Nyt miesten suut loksahtavat auki, he katselevat toisiaan alta kulmiensa ja ovat yhtä kysymysmerkkiä.
Joku ehkä murahti, että mitä tämä oikein tarkoittaa? Onko tuo Jeesus tosissaan vai onko hänen sanoissaan haudattuna jotakin muuta, mitä emme ymmärrä? Jeesus tarkoitti juuri sitä, mitä hän sanoi. Jumalan maailmassa eivät kelpaa sellaiset ihmisen mittapuut, joita me tavallisesti käytämme, kuten suuruus, pätevyys, viisaus, voima, tuloksellisuus tai yhteiskunnallinen asema. Mutta tämä oli vasta Jeesuksen puheen ensimmäinen osa. Hänen opetuksensa toinen osa oli vielä kovempaa tekstiä: ”Jos joku johdattaa lankeemukseen yhden näistä pienistä, olisi parempi, että hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” Jeesus ei käyttänyt näin kovaa kieltä koskaan muulloin kuin puhuessaan lapsista. Kovilla sanoillaan hän ilmaisi sen, miten kauheasta rikoksesta on kysymys, jos lapsi vietellään pahaan tai häneen asennoidutaan vähätellen, välinpitämättömästi.
Vaikka Nasaretin miehen sanat jäivätkin elämään ja vaikuttamaan, yhä edelleen maailmamme on vahvojen aikuisten maailma. Me suomalaiset olemme voineet joskus ylpeillä siitä, miten meillä on maailman terveimmät vastasyntyneet lapset ja että koulutusjärjestelmämme on maailman huippua. On hyvä, että yhteiskuntamme ja kirkkommekin päätöksenteossa asioita vaaditaan tarkasteltavaksi siitä näkökulmasta, mikä lapsen kannalta on parasta. Mutta samaan aikaan saamme kuulla, miten monella tavoin ja häikäilemättömästi lapsia käytetään hyväksi. Yhä useampi lapsi joutuu itkemään itsensä uneen jossakin sijaiskodissa, kun omassa kodissa ei enää voinut olla. Maailmamme halutaan pitää vahvojen, täysi-ikäisten maailmana myös elämänkatsomusten rintamalla. Kun Jeesus kutsui taivasten valtakuntaa lasten kaltaisten valtakunnaksi, kaikkialla ei suinkaan ajatella näin. Kuulemme sanottavan, että lapsi kasvakoon ilman uskontoa ja hengellisyyttä. Sitten myöhemmin hän saa itse päättää, mitä Jumalasta ajattelee ja mihin uskoo. On huomattava, että tämä ei ole lapsen omaa ajattelua. Siinä aikuinen tulee määritelleeksi, että hengellisyys ei kuulu lapsuuteen, ja että lapsi olisi lähtökohtaisesti uskonnoton.
Nelivuotias tyttö tuli mummonsa kanssa kirkkoon, jossa hän ei ollut aiemmin käynyt. Tyttö kuunteli ja katseli ympärilleen tarkasti. Hän kysyi sitten: ”Käykö Jumala joskus täällä?” Kyseinen kirkko oli moderneja kirkkorakennuksia, joissa alttaritaulun sijasta oli vain pelkistetty risti. Tytön seuraava kysymys kuului: ”Missä Jeesus on?” Tyttö muisti nähneensä kirkoissa kuvia Vapahtajasta, mutta nyt hän ei nähnyt missään sellaista. Toisin on täällä Jäppilän kirkossa. Ristiinnaulittu Kristus katsoo meitä kohti alttaritaulusta. Siinä hän vakuuttaa meille, että hän on kärsimisellään ja ylösnousemisellaan avannut tien taivaaseen kaikille lapsen kaltaisille. Kelpaako hän meille? Tuommeko lapset pyhälle kasteelle, että heille avautuisi taivaan ovi? Tahdommeko välittää hänen katseensa ja rakkautensa lapsille, jotka kysyvät omalla tavallaan: Missä Jeesus on? Käykö Jumala täällä? Kun otamme vakavasti nämä lasten kysymykset, silloin tahdomme itsekin olla Jeesuksen opetuslapsia. Emme tosin aina osaa vastata lasten kysymyksiin Jumalasta ja hänen valtakunnastaan, mutta saamme olla lapsen kaltaisia juuri osaamattomina. Joudumme silloin tunnustamaan, että Jumala on monin verroin ymmärrystämme suurempi.
Sanoessaan, että lapsen kaltaiset pääsevät taivasten valtakuntaan, Jeesus ilmaisee samalla, mikä uskossamme on olennaisinta. Se on luottamus. Lapsi ei hallitse kristinoppia, mutta hän osaa luottaa. Lapsi ojentaa kätensä, jotta isä tai äiti tarttuisi siihen. Miten monelta riidalta ja seurakunnan jakautumiselta erilaisiin ryhmäkuntiin olisikaan vältytty, jos kristikunnassa olisi muistettu tämä: uskon ytimenä on luottamus, ei tiukka opillisuus, eivät erikoiset lahjat tai palavat tunteet. Kun Jeesus asetti lapsen meille aikuisillekin esikuvaksi, hän tahtoi riisua meidät ansiollisuuden, voiman ja suuruuden kuvitelmistamme. Pieni lapsi on kokonaan riippuvainen toisista, hän ei selviydy itse omien voimiensa ja taitojensa varassa, vaan hänen on turvauduttava suurempaansa. Yhtä ehdottomasti ja kokonaisesti meidänkin tulisi luottaa Jumalaan ja turvautua häneen.
Vain lapsen kaltaisille avautuu Mikkelinpäivän sanoma enkeleistä, Jumalan sanansaattajista. Pelkästään järkeen nojautuvan, valistuneen aikuisen maailmankuvassa ei ole tilaa enkeleille. Maailma on silloin vain omien lakiensa mukaan toimiva, suljettu kokonaisuus. Todellista on vain se, minkä voimme havaita tai järjellämme käsittää. Jos sen sijaan uskomme kaikkivaltiaaseen Jumalaan, kaiken elämän Luojaan, voimme aavistaa, että hänen luomistyönsä on tätä näkyvää ja selitettävää maailmaa verrattomasti laajempi. Tähän meille näkymättömään luomistodellisuuteen sisältyvät myös enkelit. Kokemuksia enkelin siipien hipaisuista ei ole vain lapsilla; tutkimusten mukaan kaikenikäiset ihmiset ovat joutuneet tilanteisiin, joissa ihmistä suurempien voimien läsnäolo on tuntunut todelliselta. Jotkut heistä kertovat nähneensä enkelin, toiset ovat taas näkemättäkin vakuuttuneet, että kaiken takana oli enkelien ihmeellinen varjelus. Jumala on kylläkin taitavan kellosepän tavoin asettanut maailmamme toimimaan omien lakiensa mukaan. Silti hän ei ole sidottu niihin, vaan on vapaa toimimaan myös niistä poikkeavalla tavalla. Jumala ja hänen valtakuntansa, enkelit ja henkivallat ovat meiltä salattua ja näkymätöntä todellisuutta, mutta joskus tuo näkymättömän peittävä verho voi myös avautua. Silloin voimme vankeudesta vapautetun Pietarin tavoin sanoa: ”Herra lähetti enkelinsä ja pelasti minut.”