Aikamme elämäntapa tuntuu usein hämmentävältä. Toisilla arkikin on yhtä juhlaa – toisilla elämä on kokonaan arkipäiväistynyt. Alituinen kiire ajaa meitä arjen velvoitteiden täyttämiseen. Olemmeko astuneet päättymättömään noidankehään?
Paastonaika tarjoaa omalla hiljaisella ja lempeällä tavalla uuden polunpään mahdollisuutta. Kirkkoisä Johannes Krysostomos sanoi pääsiäissaarnassaan:
”Nekin tulkoot mukaan, jotka ovat tulleet yhdennellätoista hetkellä, älkööt epäröikö ne, jotka eivät ole kulkeneet koko pitkää tietä.”
Kirkon hengellisen ohjauksen perinteessä on tunnistettu eri kilvoittelun vaiheita, joiden läpi kristityn on kuljettava. Yksi hengellisen kilvoittelun vaihe on – erämaa.
Henki ajoi Jeesuksen erämaahan. Sama Henki, joka oli ollut läsnä Jeesuksen kasteessa ja kirkastunut Jumalan läsnäolon paikalla olleille – nyt sama Henki suorastaan ajoi Jeesuksen erämaahan. Jumalan työtä tämäkin. Evankelista korostaa: Jumala ei Jeesusta kiusannut erämaassa – kiusaaja oli itse Paha.
Miksi? Miksi elämä tuo tullessaan autiomaavaiheita? Lupaa kysymättä tai sitä pyytämättä elämän käännekohdat saattavat viskoa meitä elämäntilanteesta toiseen.
Muista silloin: Autiomaakokemus voi olla myös syvä hengellinen kokemus.
Autiomaa kuvataan raamatussa toisaalta kuoleman ja kaiken pahan tyyssijana. Autiomaa on – ei mitään, täynnä tyhjyyttä ja kuolemaa. Toisaalta autiomaassa Jumala ilmestyi ja teki itsensä tunnetuksi Israelille. Kun Herra ilmestyy autiomaassa, Hän on läsnä kuin vastakohdassaan. Todellinen elämä on kuoleman varjon maassa. Valo loistaa pimeässä ja laulamme: ”yö ei ole sinulle yötä, yö loistaa kirkkauttasi, Herra…”
40 päivää viittaa juutalaiseen lukusymboliikkaan. Luku NELJÄ on maan luku: neljä ilmansuuntaa. Luku neljä on kuva ehjästä ja täydestä kokonaisuudesta. Kymmenen kertaa maan luku: eikö se ole täydellinen aika. Riittävä aika. Neljäkymmentä päivää oli myös rajattu aika.
Elämä on rajallista. On lohdullista nähdä, että kaikella on aikansa. Kärsimykselläkin on rajansa. Kaikki lopulta täyttyy. Suuren kärsimyksen ja epätietoisuuden keskellä elävälle tämä on hyvä sanoma.
Paaston aika kutsuu meitä pysähtymään. Kun ihminen hiljentää arkista menoaan, ottaa itselleen aikaa ja pysähtyy hiljaisuuteen – alkaa tapahtua. Mitä hiljaisuudessa tai jouten ollessa voisi tapahtua? Eikö se ole kaiken toimeliaisuuden ja tehokkuuden vastakohta?
Kun elämä viskaa meidät autiomaahan, hiljaisuuteen, sivuun elämän valtaväylistä tai kun me rohkenemme itse valita hiljaisuuden – silloin alkaa tapahtua.
Mitä tapahtuu? Tunnistat ainakin kiusauksesi!
Eikö kiusaus ole kuin tienhaara. Olet tullut elämäsi matkalla pisteeseen, jossa kysyt: mihin suuntaan? Miten tunnistan oikean tien? Nyt on valinnan paikka.
Evankeliumikertomus kantaa mukanaan ainakin kolme hyvin tuttua ja piinaavaa kiusausta.
Ensimmäinen kiusaus: halu olla enemmän kuin ihminen!
Meitä piinaa usein vaatimus olla enemmän kuin toiset: huomatumpi ja arvostetumpi, moitteeton ja menestyvä, väsymätön ja kukoistava, nuorekas ja aina terve. Aina toisten edellä. Hinnalla millä hyvänsä. Lopulta itsekäs elämä autioituu ja olen aivan yksin! ”Ei ihminen elä yksin leivästä, tai sen tienaamisesta… ”
Toinen kiusaus: halu käyttää valtaa ja palvoa mammonaa.
Kuinka huomaamatta me janoamme valtaa tai kadehdimme sen käyttäjiä. Hamuamme mammonaa tai katkeroidumme sen puutteessa. Kaikkia meitä piirittää vallan halu ja mammonan jano. ”Kaiken tämän saat, kun kumarrat minua!”
Kolmas kiusaus: kartan rehellisyyttä ja pelkään nöyrtyä.
Mitä on Kristuksen seuraaminen tämän päivän Suomessa, tai nopeasti yhdentyvässä Euroopassa tai globalisoituvassa maailmassa? Meillä on suuri kiusaus keskittyä keskinäisiin kiistoihimme uskonopin yksityiskohdista, samalla kun yhä laajenevat ihmisryhmät eivät ole vielä lainkaan kuulleet Kristus-sanomaa armollisesta Jumalasta.
Me uhmaamme tänään tätä todellisuutta, kun siunaamme Teija ja Petri Sorvan lähetysmatkalle Mongoliaan. Kuin vähän voi lähetystyöntekijä tehdä tämän maailman hädän lievittämiseksi – aivan, mutta lähimmäisenrakkaus ei kysy näin! Seurakunta luottaa lähettäessään Herraansa, joka kulkee edellä ja on läsnä ihmisten todellisuudessa.
Miten meidän käy kun elämän kiusaukset piirittävät meitä ja tunnemme syvän voimattomuutemme kiusaustemme keskellä?
Tämän pyhäpäivän sana lohduttaa meitä. Se antaa meille kuin peilin, jonka edessä voimme uudistua ja nousta jälleen.
Kevät koittaa. Valo lisääntyy. Käy paastomatkalle yhdessä heräävän kevään kanssa. Elämä luonnossa on vielä kätkössä. Lepäävä luonto kantaa mukanaan pian kuolon unesta heräävää kevättä. Elämän ylösnousemus palauttaa luonnon värit ja moninaiset äänet. Anna tuulen puhaltaa ja siivota surut sielustasi! Ihmettele! Älä lakkaa ihmettelemästä!
Ylösnousemuksen aamua tähyilevä paasto muuttaa elämäämme. Jumalan hiljaisuus puhuu meille ensiksi ja ennen kaikkea – armosta. Rauhan ja levon, turvallisen olemisen kätkössä kuulemme uudelleen Herramme puhuvan meille.
Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.
Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.”
Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet, jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta, niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi.
Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy. Jes. 58: 6-11