Tänään olemme tulleet Jordanille ja oman kastemaljamme sekä kotikirkon kastemaljan äärelle. Omaa kastettamme emme varmaan muista sen paremmin kuin syntymäämmekään, mutta silti meillä on jaettavana yhteiset muistot. Jokaisen kohdalla Jumala on toiminut samalla tavoin, ottanut yhteyteensä ja armoliittoonsa.
Kun Rooman valtakunnassa rikas lapseton pariskunta halusi antaa perintönsä jollekin, he valitsivat jonkun lupaavan nuoren ja adoptoivat tämän. Tärkeää oli, ettei tuo adoptoitu tuhlaisi tiedossa olevaa perintöä, vaan se auttaisi häntä menestymään elämässään. Jumala sen sijaan on rakkaudessaan todella tuhlaavainen. Hän ei katso olemmeko hänen perintönsä arvoisia, kun hän kasteessa adoptoi meidät omakseen. Vaikka myöhemmin tuottaisimmekin häpeää hänen nimelleen, niin kasteen liitto pysyy voimassa. Hän ei kiellä tuntevansa meitä, kun jälleen käännymme hänen puoleensa.
Jeesukselle jäi selkeä muisto omasta kasteestaan. Siitä alkoi hänen julkinen toimintansa ja Jumala tunnusti hänet pojakseen. Kasteella oli Jeesukselle eri merkitys kuin meille. Hänelle se tarkoitti kuuliaisuuden lupausta ja Jumalan valtuuksilla toimimisen alkua. Hän halusi kasteen, koska se kuului Jumalan suunnitelmaan ja profeettojen kirjoitusten tuli käydä toteen. Ei ihme, että Johannes yritti estellä Jeesusta. Olihan Johanneksen kaste tarkoitettu syntisille, jotka katuvat pahoja tekojaan ja tahtovat tehdä parannuksen.
Estelijöitä riittää tänäkin päivänä. ”Eikö olisi parempi, että lapsi kasvaessaan saa itse päättää mihin uskoo?” Näin monet ajattelevat. Taustalla on käsitys, että kaikki vaihtoehdot ovat yhtä hyviä uskoipa mihin tahansa tai ei mihinkään. Monta muuta asiaa vanhemmat kyllä päättävät lastensa puolesta. Yhdentekevänä ei pidetä esimerkiksi sitä käykö lapsi koulunsa kunnolla vai ajautuuko hän rikosten ja päihteiden teille. Kaste on paljon enemmän kuin jäsenkirja yhteisöön nimeltä seurakunta. Kasteessa meidät vapautetaan synnin, kuoleman ja pahan tuhovoimien vallasta ja meidät liitetään Kristuksen valtapiiriin. Kaste liittyy hyvin olennaisesti siihen, että lasta halutaan suojella kaikelta pahalta. Lapselle on parhaaksi, että hän saa kuulua voittajan joukkueeseen, josta ristinmerkki otsassa ja rinnassa kertoo, ja Jumalan perheeseen, joka rukoilee hänen puolestaan.
Mieleeni on jäänyt erään kirkkoon kuulumattoman nuoren miehen kommentti, kun häneltä kysyttiin onko hänet kastettu. Heli Karhumäki kirjoitti jokin aika sitten kolumnissaan Kotimaalehdessä, että hän oli taksilla matkalla kirkolliskokoukseen ja tunsi tarvitsevansa esirukousta. Hän pyysi voisiko taksikuski muistaa häntä rukouksessa hänen lähdettyään taksista. Kuski sanoi, ettei kuulu kirkkoon. Heli ei siitä lannistunut, vaan kysyi oliko mies saanut kasteen. Tähän hän sai vastauksen: ”Totta kai, en minä sentään mikään ihan pakana ole”. Tuo kirkosta eronnut nuori mies tuntui kuitenkin olevan ylpeä ja kiitollinen kasteestaan. Se oli osa hänen identiteettiään ja kaste kertoi hänelle, ettei hän ainakaan ihan pakana ole. Arvelipa hän osaavansa sen verran rukoillakin, että voisi asiakastaan muistaa.
Toinen puhutteleva kommentti kuuluu Keski-Suomessa asuvan ystäväni kaksi ja puoli –vuotiaalle tyttärelle. Vanhemmat eivät osaa sanoa mistä lapsi on moisen lauseen oppinut, kaipa joskus on asiasta ollut puhetta ja se on jäänyt lapsen mieleen. Hyvin vakuuttavasti hän sanoo itsestään ”Minä olen lahja”. Jos äiti vaikka kysyy ”oletkos nyt vähän höpsö”, niin tyttö sanoo pontevasti: ”Ei. Minä olen lahja”. Tytön nimi ei siis suinkaan ole Lahja, mutta lahjojahan kaikki lapset ovat. Kun tulee puhetta sitä, että Taivaan Isä rakastaa häntä, niin tyttö vastaa ”niin onki ja rakastaa myös isää ja äitiä.” Hänkin saa iloita kasteen lahjasta, siitä että on rakas paitsi läheisilleen, myös Jumalalle.
Kunpa meissä säilyisi tällainen pienen tytön terve itsetunto. Liian helposti ”minä olen lahja” – ajatuksen tilalle tulee vaikkapa minä olen tyhmä, ruma, riittämätön ja huonompi kuin moni muu.
Sen sijaan että saisimme varauksetonta hyväksyntää, niin ihmiset lyövät meihin erilaisia leimoja ja helposti itsekin soimaamme ja vähättelemme itseämme. Mikä siis avuksi ja lääkkeeksi? Se, että kasteessa saatu leima ei unohdu, vaan pääsee vahvistumaan. Niin kuin Jumala sanoi Jeesukselle hänen saatuaan kasteen ”Tämä on minun rakas poikani”, niin kasteessa Jumala on painanut meihin jokaiseen sinettinsä ”Minun rakkaani.” Mitäpä ovat hienoimmatkaan arvonimet, saavutukset ja kunniakirjat sen rinnalla, että olemme Jumalan perillisiä ja Jeesuksen ystäviä, hänen sisariaan ja veljiään.
Jumalanpalveluksessa me elämme kastettamme todeksi. Olemme suorastaan upotettuina Jumalan rakastaviin ajatuksiin ja hän ruokkii ja ohjaa meitä niin kuin Parhain Isä pitää lapsistaan huolta. Kasteesta kumpuaa päivittäinen kutsu: Tule siksi mikä olet. Sinua ei ole tarkoitettu elämään itsesi varassa, eikä itsekkäästi, ei myöskään kantamaan itse taakkojasi tai syyllisyyttäsi. Turvaa joka päivä Jumalaasi ja Vapahtajaasi, tuo niin pienet kuin suuretkin asiat rukouksessa hänen eteensä. Olemme paitsi Jumalan lapsia, myös hänen työtovereitaan Kristuksen käsinä ja jalkoina. Olemme potilaita syntisten sairaalassa ja sotilaita, jotka lähetetään taistelemaan pimeyden voimia ja välinpitämättömyyttä vastaan Pyhän Hengen voimassa.
Meidät on kerran kastettu Kristuksen käskystä ja hänen kehotuksestaan tulemme tänään toisen sakramentin ääreen. Jumala katsoi hyväksi antaa armolleen näkyviä merkkejä. Tänään saamme ehtoollisessa maistaa Herran hyvyyttä ja sitä Kristuksen osallisuutta, johon meidät on kasteessa liitetty. Kristus käskee tekemään sen hänen muistokseen. Vaikka usein opetetaan elämään tässä hetkessä, niin Jumalan armotekoja ja omaa kastettakin on syytä muistaa. Sitä paitsi ne ovat nyt-hetkeä, elävää todellisuutta meille tässä ja nyt, onhan Kristus itse keskellämme ja näkee meihin painetut leimat ”Jumalalle rakas.” Hänen omikseen kastettuina nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.