”Eipä ole omena kauas puusta pudonnut”. ”Ihan on lapsi tullut isäänsä”. ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”. Monet sanonnat kuvaavat kodin ja kasvatuksen merkitystä, hyvässä ja pahassa. Mutta, miten on? Haluammeko me kasvatusta Taivaalliselta Isältämme? Olemmeko halukkaita oppimaan ja muuttumaan, murtumaankin, kun hän näyttää meille omia syntejämme? Vai olemmeko mielestämme ihan tarpeeksi hyviä ja hartaita tällaisenaan, ainakin parempia kuin monet muut ja paremmin perillä Jumalan tahdosta, niin että voimme aina tarvittaessa muitakin ojentaa?
Jeesus varottaa meitä tekemästä Jumalan töitä ilman häntä, omin nokkinemme, vaan sen sijaan suostumaan Taivaan Isän rakastavaan ohjaukseen ja oppiin. Silloin hänen vaikutuksensa näkyy meissä. ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa”. Jumalalla on armahtava mieli. Tarkemmin hänen mielenlaadustaan luetaan tänäkin kesänä monissa hääjuhlissa: kärsivällinen ja lempeä, ei kadehdi eikä pöyhkeile, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, eikä muistele kärsimäänsä pahaa, ei lakkaa toivomasta ja iloitsee totuuden voittaessa.
Vähän toisenlainen mieli taitaa olla ihmisen turmeltuneella luonnolla. Sielunvihollinenkin on valheitaan syöttänyt aina syntiinlankeemuksesta asti, niin että saatamme olla jopa sokeita omalle sydämen tilallemme. Pessimisti ei pety – mukamas, ja on kuitenkin aina velkomassa muilta helpotusta omaan mielipahaansa. Aina löytyy oikeutus muistella pahaa tai laskea mielessään enhän vain anna enemmän kuin itse saan – ainakaan iloisin ja vapain sydämin. Saattaapa joskus käydä niinkin, että olemme jo etukäteen tuominneet toisen mielessämme ja sitten yritämme vaikkapa jotain asiaa selvittää jo valmiiksi ärtyneinä ja pettyneinä.
Minua on viime aikoina puhutellut tuttu iltavirsi ”Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani.” Siinä on lyhyesti kuvattu mitä kristittynä olemiseen kuuluu. Kristuksessa meillä on turvakätkö. Kun elämme hänen armossaan ja pyydämme, että hän tulisi meille kaikeksi – että Kristus saisi meitä hallita, eivätkä epäjumalat, kuten itsekäs tahtomme, niin vasta silloin Herra todella saa meitä ohjata, neuvoa ja valaista. Tarvitsemme joka päivä syntien anteeksiantamusta ja Jeesuksen veren puhdistusta. Virsi ei kuitenkaan pääty siihen, vaan jatkuu ”luo minuun uusi mieli, pyhitä Hengelläs.”
Uusi mieli on Kristuksen mieltä, kun haluamme palvella häntä sen sijaan, että elämämme pyörii oman minän ympärillä. Olen aina ollut herkkä ihminen, aika herkkä myös loukkaantumaan ja herkkä toisten tunnetiloille, jotka myös tarttuvat helposti. On ollut todella vapauttavaa huomata, että kun Kristuksen rauha ja rakkaus saa vallata sydämen, niin toiset ihmiset näkeekin uusin silmin. Siinä missä luonnostaan vetäytyisi kuoreensa, ottaisi itseensä ja kielteiset ajatukset alkaisivat pyöriä mielessä, niin uusi luonto tunteekin rakastavaa myötätuntoa ja halua mielessään rukoilla toisen puolesta.
Toukokuussa Kirkkopäivillä Kuopiossa kävin Majataloillassa. Siellä Ilkka Puhakka kertoi koskettavia tositarinoita lähetystyöstä Venäjän vankiloissa. Kerran hän oli menossa erään eristetyn ja erityisen pahamaineisen vangin luo. Hän oli kuullut tästä vangista niin paljon pahaa, että viha ja halveksunta alkoi täyttää hänen mielensä ennen kuin hän oli edes itse tavannut koko ihmistä. Sitten hän ymmärsi, ettei voi sellaisessa mielentilassa mennä puhumaan hänelle Jumalan rakkaudesta. Niinpä hän rukoili, että saisi edes pienen hetken nähdä tuon ihmisen Jeesuksen silmin. Vangin nähdessään hän näkikin pienen ja pelokkaan lapsen, jota oli kohdeltu äärimmäisen julmasti.
Herran edessä me emme voi teeskennellä. Kun tuomme oman rakkaudettomuuden ja anteeksiantamattomuuden hänen eteensä ja pyydämme apua, niin hän auttaa mielellään. Kun pyydämme, että Herra itse pyhittää meitä Hengellään, niin hän vaikuttaa sen, että teemme parannusta omista synneistämme, sen sijaan että röyhistelisimme rintaamme, että onpas sitä nyt pyhitytty ja paremmiksi tultu.
Virren loppukin on tärkeä. Emme voi jäädä siihen, että itsellämme on turva ja anteeksianto ja että Kristus tekee meissä työtään, vaan haluamme tuoda muutkin hänen siunauksensa alle. Sulje meidät kaikki, suuret ja pienet, sinun suojaasi.
Hääjuhlassa kysytään tahdotko osoittaa puolisollesi uskollisuutta ja rakkautta hyvinä ja pahoina päivinä, myötä- ja vastoinkäymisissä koko elämän ajan. Eihän se riitä, että silloin kerran vihkitilaisuudessa tahtoo, vaan on tahdottava yhä uudelleen. Jotain samaa on Kristuksen seuraamisessa. Hän saa aikaan kaiken hyvän, mutta hän ei tee työtään meissä väkisin ja meidän on valittava ketä me palvelemme ja mitä ääntä kuuntelemme. Kasteessamme meidät on kutsuttu joka päivä kuolemaan pois synnistä ja elämään Kristukselle. Jos me tässä asiassa tahdomme kilvoitella, niin Herra antaa siihen voimansa ja armonsa – ja tietenkin tuo tahtominenkin on hänen lahjaansa ja vaikutustaan.
Näin kesällä monet ovat hoitaneet puutarhaa, kukkapenkkejä ja kasvimaita. Odotamme kärsivällisesti itämistä ja kasvua, tunnemme hellyyttä ja iloista toivoa hentojen taimien suhteen, kitkemme rikkaruohoja ja kastelemme kuivina aikoina, laitamme tukia marjapensaisiin ja koitamme pitää räkättirastaat poissa mansikkapenkeistä, iloitsemme kukkien kauneudesta ja maan sadosta, ja vastaavasti suremme, jos se meneekin pilalle.
Juuri tätä samaa Pyhä Henki tekee meidän jokaisen sydämen maaperässä, siellä missä
on meidän ajatuksemme, tunteemme, aiemmat kokemuksemme, haavamme ja suojapanssarimme, tahtomme, epäilyksemme, persoonamme jne. Raamattu sanoo selvästi, että Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden. Hän kuitenkin kunnioittaa jokaisen vapaata tahtoa kuin myös kasvua. Ellemme me ammenna Jumalan käsittämättömästä armosta ja rakkaudesta ja ylivuotavista rikkauksista, vaan vaadimme toisiltamme sellaista mitä heillä ei ole antaa, sidomme toisiamme kaunaisella mielellä ja kielteisillä ajatuksilla ja ladomme tuomioita toistemme päälle – sinusta ei kyllä tule mitään, olet ihan mahdoton tai muuta sellaista, niin miten paljon me vaikeuttammekaan Jumalan Hengen työtä. Saatamme samalla olla huolissamme toisen sielun tilasta, emmekä näe miten kova, kuiva ja rikkaruohoinen onkaan se maaperä mistä omat ajatuksemme nousevat.
”Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan”, Jeesus sanoo. Jossain televisiosarjassa toinen puolisoista laski kaikki toisen epäkunnioittavat ja epäystävälliset sanat. Voinemme aavistella, ettei ilo ja onni kukoistanut heidän kodissaan. Vaikka emme pitäisikään kirjaa tai laskisi loukkauksia, niin helposti vaalimme ja säilömme niitä mielissämme ja palaamme niihin yhä uudelleen.
Jos haluamme itse hallita elämäämme, niin siitä on luonnollinen seuraus, että haluamme hallita toisiakin. Tiedämme muka paremmin ja oikeastaan Jumalaakin paremmin mikä heille on hyväksi. Lisäksi saatamme jopa huomaamattamme laskelmoida ja manipuloida, että toiset toimisivat, niin kuin minä tahdon, muistuttelemme aikaisemmista virheistä, odotamme hyvittelyä ja lepyttelyä tai ainakin anteeksipyyntöä tai muuten vain pidätämme anteeksiantamusta – onhan se niin mukava rypeä välillä itsesäälissä ja synkissä ajatuksissa.
Entä jos Jumala toimisi niin, että kun pyydämme häneltä anteeksi, hän ilmoittaisi olevansa loukkaantunut ja että ei halua nyt keskustella? Tai jos hän vetäisi aikaisempia syntejämme esiin ja pitäisi lukua siitä miten paljon hän joutuu antamaan meille anteeksi tai jos hän sanoisi, ettei hän halua anteeksipyyntöjä, vaan muutosta? Emmekö silloin tuntisikin itsemme kovin sidotuiksi? Jumalan kasvatukseen voi toki kuulua, että hän välillä pidättää meiltä läsnäolonsa kokemista tai koemme sen enemmän häiritsevänä ja vaativana – esimerkiksi kehotuksena ”mene ensin sopimaan veljesi kanssa” – kuin iloa ja vapautta antavana Jumalan rakkautena. Ehkä joskus tarvitsemme myös nöyryytyksiä tai opetusta kuuliaisuuteen ilman palkintoja.
Jumalan kasvatus – oli se sitten lohduttavaa ja hoitavaa tai parannukseen kehottavaa – on Pyhän Hengen työtä sydämessämme. Hän ohjaa meitä todelliseen vapauteen, jossa Taivaallisen Isämme tahdosta tulee meille rakas. Jumala ei kitsastele, vaan tuhlaa hyvyyttään, lahjojaan ja anteeksi antavaa rakkautta. Kunpa oppisimme häntä syvemmin tuntemaan, niin että meistä näkyisi kenen lapsia me olemme.
Rukoilemme: Rakas Herramme, auta meitä näkemään oma tilamme ja kirkasta meille sinun armosi ja rakkautesi. Luo meihin uusi armahtava mieli ja ohjaa meitä Pyhällä Hengelläsi, niin että palvelisimme sinua ja toinen toistamme iloisin ja vapain sydämin. Aamen.