Rakkaat diakonian virkaan vihittävät
Haluan jättää teille vihkimyksestänne muistoksi tämän pyhäpäivän epistolatekstin sanan heprealaiskirjeestä: ”Älkää heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti.” (Hepr. 10:35)
”Älkää heittäkö pois rohkeuttanne”. Tämä kehotus sopii niin diakonian virkaa hoitavalle kuin jokaiselle tässä kirkossa. Tuntuu aivan kuin Jumala sana aavistaisi, miten helposti me menetämme rohkeuden. Miksi meille muuten sanottaisiin: ”Älkää heittäkö pois rohkeuttanne”.
Moni ihminen haluaa ulospäin näyttää rohkealta, mutta sisimpää jäytää pelko, epävarmuus ja arkuus. On niin monia vaaratekijöitä, jotka näyttävät vievän meiltä rohkeuden. Ajattelen kolmea asiaa, jotka usein uhkaavat uskallustamme, (1) omia epäonnistumisia, (2) kärsimystä ja (3) epäuskoa.
Ensimmäisenä ovat mielessäni omat epäonnistumiset, jotka saattavat viedä meiltä elämänuskon. Ei tarvitse kovin tarkasti katsella ympärille, kun näkee paljon ihmisiä, joilta omat voimat ovat loppuneet, muutamilta jopa niin, että elämä päättyy oman käden kautta. Kuinka usein elämä näyttääkään olevan täynnä pelkkiä takaiskuja, lankeemuksia ja romahduksia. Maailmassa on vain vähän sellaisia ihmisiä, jotka aina onnistuvat niin kuin Hannu Hanhi. Epäonnistumisia tulee vastaan niin työssä, perheessä, ystävyyssuhteissa, omissa puheissa. Vakavinta on epäonnistuminen Jumalan kasvojen edessä. Rohkeus katoaa, toivo häviää.
Toinen rohkeutta uhkaava asia on kärsimys, lohduton ja loputon kärsimys. Diakoni ja diakonissa, jos kukaan, joutuu katsomaan kärsimystä silmästä silmään. Kyllähän me kaikki näemme ympärillämme surua, ahdistusta ja sanatonta tuskaa. Mutta juuri te, rakkaat vihittävät, sitoudutte virkaan, jossa etsiydytään kärsivien ihmisten luokse. Kun näette selittämättömän surun murtamia ihmisiä, silloin uhkaa käydä niin, että rohkeus katoaa myös teiltä itseltänne. Ei löydy sanoja lohduttamaan, ei ole keinoja auttaa. Kuka jaksaa kärsimyksen keskellä ylläpitää toivoa ja rohkeutta?
Kolmas asia, joka voi viedä rohkeuden pois, on epäusko. Omien epäonnistumisten ja ihmisten kärsimysten keskellä myös usko Jumalaan on koetteella. Usein tulee meidän kaikkien eteen tilanteita, joissa emme jaksa luottaa armolliseen ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Tuntuu, että maailma ja oma sydän on täynnä pelkkiä pimeyden voimia. Paha näyttää paljon ilmeisemmältä kuin hyvä, Perkele on todellisempi kuin Jumala. Kuka silloin jaksaa olla rohkea ja uskoa?
Ja silti Jumalan sana kehottaa meitä: ”Älkää heittäkö pois rohkeuttanne”. Miten ihminen voi pitää kiinni rohkeudesta, elämänuskosta ja luottamuksesta? Kuka voi noudattaa käskyä pysyä rohkeana, kun kaikki omat voimat ovat loppu?
Heprealaiskirjeen sana ei ole oikeastaan käsky, vaan pohjimmiltaan lupaus. Oikea ja kestävä rohkeus ei nimittäin synny siitä, että me pinnistelemme vielä vähän enemmän ja yritämme vielä vähän lujemmin purra hampaita yhteen. Maallisessa mielessä ihminen voi kyllä hieman kouluttaa mieltään ja taitojaan, mutta perimmäinen rohkeus ei ole ihmisen oma ominaisuus eikä kyky, vaan ihmiselle annettu Jumalan lahja. Rohkeutta ei oteta, rohkeus saadaan.
Ei ole sattuma, että heprealaiskirjeen kehotus pitää rohkeudesta kiinni on juuri adventtiajan raamatunkohtia. Elämme aikaa, jolloin odotamme joulun Herran syntymää ja saapumista. Rohkeus alkaa siitä, että me katsomme eteenpäin siihen Herraan, joka tulee meidän luoksemme. Muutamaa jaetta myöhemmin Jumalan sana lupaakin: ”Vähän aikaa vielä, vain vähän aikaa, niin tulee se, jonka on määrä tulla, eikä hän viivyttele.”
Jos katsomme vain nykyhetkeen, näemme epäonnistumisia, kärsimystä ja epäuskoa. Mutta jos katsomme tulevaisuuteen, silloin näemme sen Jumalan, joka tulee ja antaa meille rohkeuden. Itsensä kanssa ihminen menettää rohkeuden, mutta Jumalan kanssa me pysymme kiinni elämässä, toivossa, ilossa ja rohkeudessa. Jumalan ja hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen kanssa tekin jaksatte täyttää kutsumuksenne.