Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. Isä, kirkasta nimesi!”
Silloin kuului taivaasta ääni: ”Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen.” Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: ”Enkeli puhui hänelle.” Silloin Jeesus sanoi: ”Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni.” Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa.
Perjantain Helsingin Sanomien NYT-liitteessä on juttu kirkosta eroamisen helppoudesta. Luen otteen jutusta: ”Ehkä pitäisi lukea Esko Valtaojaa. Valtaojahan kuvaa kauniisti, miten maailma pyörii ja miten yliluonnollista ei ole, mutta maailma on silti kaunis ja hyvä.”
Onko maailma todella kaunis ja hyvä, jos sitä kevyesti kauniiden sanojen kautta kuvataan? On totta Raamatunkin mukaan, että saatettuaan luomistyönsä päätökseen Jumala totesi kaiken hyväksi. Mutta luomisen ja tämän nykyisyytemme välillä on paljon sellaista, jota ei mitenkään voi kutsua hyväksi. Jo Raamattumme alkuluvuilla heti luomisen jälkeen puhutaan syntiinlankeemuksesta: ”Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan. Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: ”Missä sinä olet?” Mies vastasi: ”Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin.” ” (1. Moos.3:8–10)
Ensimmäiset ihmiset kyllä mielestään rakastivat elämää, mutta elämän rakastaminen ei ole kaukana Jumalan rakastamisesta. Häneltä – Jumalalta – he olivat elämänsä saaneet, ja hän tahtoi pitää heitä kuin kukkaa kämmenellään, ettei heidän tarvitsisi huolehtia kaiken maailman murheista tai kantaa kaikkea taakkana kapeilla harteillaan. Mutta nälkä kasvoi syödessä, ja vauhtisokeus. Ensimmäiset ihmiset yhdessä hetkessä unohtivat yksinkertaisen käskyn, jonka piti olla helppo noudatettavaksi. Kertomuksesta jäivät kaikumaan karut sanat, joissa on vivahde usein luterilaiseksi mainittua työn etiikkaa: ”Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.” (1. Moos. 3:19)
Kyllä maailmassa on paljon kaunista ja hyvää, mutta maailman ei silti voi sanoa olevan kaunis ja hyvä. Silloinhan unohtaisimme kaikki uhrit, joita silmitön väkivalta synnyttää täällä Suomessa ja kaikkialla maailmassa. Kuvaako pahuus milloinkaan hyvyyttä? Ei, mutta pahuus voitetaan vain hyvyydellä. Pahuus voitetaan katkaisemalla koston kierteet lähellä ja kaukana. Tällainen sanoma tässä maailmassa on vain Kristuksen kirkolla. Tämä sanoma on läsnä Vapahtajassa, josta evankeliumit kertovat ikuista ilosanomaa. Jos kerran Jeesus Kristus Raamatun mukaan on sama eilen, tänään ja ikuisesti, ja jos kerran Jeesus on sanonut Pietarille: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu”, (Matt. 16:18–19) niin millä perusteella yksikään ihminen voi kutsua Kristuksen kirkkoa ”hyvin pitkälle historialliseksi jäänteeksi”? Lohdullista on tuo sana ”historiallinen”, sillä siinähän oikeastaan kuitenkin tunnustetaan, että jotain on tapahtunut tässä reaalitodellisuudessamme eikä vain hurskaissa kuvitelmissa. Eihän Jeesuksen historiallisuutta pysty kieltämään enää yksikään olevainen. Hänen merkityksestään ollaan tosin hamaan loppuun asti varmasti mieltä jos toista.
Tänään Laskiaissunnuntaina nousemme paastonajan tielle. Minulta on kysytty, miksi puhun paastosta, kun oma rippikoulupappikaan vuonna yksi ja kaksi ei puhunut siitä sanaakaan. Paastonajan perustu löytyy Raamatusta, jossa Jeesuksen kerrotaan paastonneen autiomaassa. Paaston kanssa on vähän samoin kuin Jumalankin. Jumala on olemassa vaikka hänestä ei puhuttaisikaan ja vaikka joku ei häneen uskoisi. Jumala ei ole riippuvainen meidän uskomuksistamme. Usko ei tosin sekään ole ensisijaisesti yksittäisten jakeiden sokeaa totena pitämistä, vaan pikemminkin totuudesta elämistä. Luemme roomalaiskirjeestä: ”Mutta kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty? Onhan kirjoitettu: ”Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet!” Mutta kaikki eivät ole olleet evankeliumille kuuliaisia. Jesaja sanookin: ”Herra, kuka on uskonut meidän sanomamme?” Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.” (Room. 10:14–17) Kristityn aamurukoukseksi sopii aina ja kaikkialla psalmin rukous: ”Herra, avaa minun huuleni, niin suuni julistaa sinun kunniaasi.” (Ps. 51:17) Tarvitsemme myös päivittäin rukousta Pyhälle Hengelle: ”Tule, Pyhä Henki, laskeudu taivaasta alas, tänne, meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.”
Paaston tie on kuin elokuva elämästä tai tämän päivän kenialaisesta todellisuudesta. Rikkaiden valtaapitävien vihreän golfkentän vierellä on laaja slummialue, jossa elävät kaikkein köyhimmät ja kurjimmat. Golfin lomassa eräs menestyjä toteaa, että rikkaimmilla on asiat todella hyvin, keskiluokkakin pärjäilee mukavasti. Ainoastaan köyhät ovat keksineet valittaa lähes kaikesta. Paaston tiellä on vain yksi jolle heikoinkin uskaltaa huutaa: Herra, armahda. Ja miten sitten kävikään sillä tiellä? Kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen? Minun syystäni, minun syystäni, minun suuresta syystäni.