Puhutaanko päivän evankeliumissa vaarallisesta hurmoksesta? Tarkoitan tällä sitä, että koko olemukseni olisi niin nauliutunut Jeesukseen, että en huomaisi mitään, mitä ympärilläni tapahtuu. Mieleeni nousee kysymys Jeesuksen seuraamisesta. Seuraaminenhan voi tarkoittaa sitä, että seuraan, siis tarkkaan jokaista Jeesuksen sanaa, otsan kurtistusta, hartioiden heilautusta. Tai sitten Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa sitä, että pyrimme kaikessa elämässämme toteuttamaan Jumalan tahdon. Sitä vartenhan Jeesus itse tuli maailmaan.
Miksi puhuin hurmoksesta? Siksi, että kaikki tuntuivat niin keskittyneen Jeesukseen, että halvaantuneen pääsy Parantajan luo miltei estyi. Eihän se voi olla tarkoitus, että ne jotka tuntevat olevansa lähellä Jeesusta, muodostuvat esteiksi Jeesuksen luo pääsemiselle. Emme voi sulkea sydäntämme ympäristöltämme. Eihän Jeesuskaan toiminut niin. Jeesus ei ole vain minun Vapahtajani. Hän on maailman Vapahtaja. Ja kuten tiedämme, maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…
Hurmoksen muuri rakentuu Jeesuksen ympärille kovin helposti. Se tässä on mielenkiintoista, että siinä missä Jeesuksen askeleet painuivat syvälle maan pintaan, siinä hänen seuraajansa jalat nousevat kevyesti maan pinnasta. Vaatii rohkeutta päästä hurmoksen muurin läpi, sillä Jeesuksen lähellä koetaan niin helposti, että me olemme oikeassa ja muut väärässä. Ihailen niiden miesten rohkeutta, jotka purkivat katon sen paikan yltä, jossa Jeesus oli. Kyse ei siis ollut siitä, että hurmahenget olisivat pyrkineet avaamaan taivaskanavan. Kyse oli siitä, että katon kautta tulijat tunsivat tai ainakin tiesivät Jeesuksen todelliset mahdollisuudet. Nuo Jeesuksen mahdollisuudet ovat aivan muuta kuin ne mahdollisuudet, jotka ovat meidän käsissämme. Mehän sitä paitsi uskomme usein paljon vahvemmin omaan mahdottomuuteemme. Tehdäänpä tässä ero. On sinänsä tervettä tunnustaa oma mahdottomuutensa eli toisin sanoen syntisyytensä, ja uskoa samanaikaisesti Jumalan mahdollisuuksiin, sen Jumalan, jolla on valta herättää kuollut elämään ja kutsua olemattomat olemaan.
Ehkäpä joku on jo pohtinut, olenko ottanut kielteisen kannan karismaattisuuteen. Tämä johtuu siitä, että perinteisesti on varsin vaivatonta liittää yhteen hurmahenkisyys ja karismaattisuus. Kantani terveeseen ja raamatulliseen karismaattisuuteen on myönteinen. Ja myönnän samalla, että ymmärrykseni on vielä lapsenkengissä. Mutta se täytyy todeta, että aito vuorovaikutus erilaisten kristiveljien ja – sisarten kanssa voi auttaa kenen tahansa ymmärrystä aimo annoksen eteenpäin. Kun ajattelen erilaisia kristillisiä suuntauksia, niin pakostakin tulee mieleen, että Jeesuksen luo ei ole yhtä ainoaa oikeaa tietä. Kaikkia kristittyjä kutsutaan levittämään yhden Kristuksen tuntemisen ihanaa tuoksua, elämän tuoksua. On varmasti hyvä muistaa apostoli Paavalin opetus Hengen hedelmistä: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki.” (Gal. 5:22–23) Näissä sanoissa piilee avain siihen, jos haluamme tietää millainen kuva meidän pitäisi antaa Jeesuksesta, sillä sanotaanhan, että hedelmistään puu tunnetaan. Raamatun mukaan Jeesus on viinipuu ja me uskovat olemme oksia, joista hedelmät riippuvat. Oksien kautta elämän neste virtaa hedelmiin niitä synnyttäen. Oksasta on siis pidettävä huolta. Sen on pysyttävä puussa. Espoon piispa Mikko Heikka on kirjoittanut: ”Armolahjat ovat yksilöllisiä ja vaikeasti hallittavia. Siksi ne tarvitsevat tuekseen ulkoisia rakenteita. Karismaattisten liikkeiden paras henkivakuutus on tukeutuminen kirkon virkaan, sanaan ja sakramentteihin. Ilman niitä karismaattiset liikkeet kuolevat varsin nopeasti. Sen on historia osoittanut moneen kertaan.”
Päivän evankeliumi on luultavasti yksi niistä raamatunkohdista, joiden kautta karismaattisuutta ymmärretään. Onhan maailmassa ja Suomessa järjestetty luvuttomasti parantamiskokouksia. Tällainen toiminta henkilöityy voimakkaasti ja joskus saattaa apua tarvitsevan kohdalla sumentua se, kuka viime kädessä parantaa. Saattaa syntyä aidolle karismaattisuudelle vieraita henkilökultteja. Monille on myös annettu väärää, perusteetonta toivoa. Järjestäjätkin saattavat ilmoittaa Jumalan kohtaamisen illoista tavalla, joka saa ajattelemaan, että vain sielläkö Jumala sitten on. Näiden tilaisuuksien ulkopuolellakin voidaan rukoilla: Mua auta, Herra, mä toivon vaan vaikkei ois toivoa ollenkaan.
Lainopettajat syyttivät Jeesusta juuri tuollaisesta sumentumisesta, mutta kuitenkin he erehtyivät. Oikeassa he olivat siinä, että vain Jumala antaa syntejä anteeksi. Niinhän kristillinen kirkko opettaa. Mutta sitä he eivät ymmärtäneet, että rauhan rakentajia voimme olla me ihmisetkin. Jeesus sanoo: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20: 23) Anteeksiannon ja rakkauden sanat ovat Jumalan uutta elämää ja toivoa luovia sanoja, jotka Jumala on antanut käyttöömme. Niillä, samalla kun Pyhää Henkeä avuksi huudetaan, hoidetaan uskoa ja pidetään epäusko kurissa.