Moni kakku päältä kaunis, sanotaan. Elämässämme on paljon pinnallisuutta, mutta tyynenkin pinnan alla voi kuohua. Me emme näe suinkaan aina pinnan alle. Me teemme johtopäätöksiä helposti aivan ensi silmäykseltä. Me voimme tuomita näkemättä ja kuulematta, tietämättäkin. Kenet me näemme lähimmäisessämme?
Usein katsomme hänessä oikeastaan omaa itseämme. Tunnistamme hänessä sen, mikä oikeastaan koskee paljon enemmän itseämme. Raamatussa varoitetaan: ”Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin. Tuomitessasi toisen julistat tuomion myös itsellesi, koska sinä, toisen tuomitsija, teet itse samoja tekoja.” (Room. 2:1)
Olemme lähdössä seuraamaan Jeesusta hänen matkallaan kohti Jerusalemia. Vaikka internetiä ei ollut, eikä lankapuhelintakaan tai sanomalehteä, niin Jeesuksen maine oli levinnyt myös kansan syvien rivien keskuudessa. Hänen luokseen tultiin. Hänen luokseen tuotiin ihmisiä. Hänen puoleensa käännyttiin. Häntä kutsuttiin turuille ja toreille sekä koteihin. Hänen viittansa helmoja kosketettiin ja hän kosketti hyvyydellään, kuten psalmien kirjassa sanotaan: ”Sula hyvyys ja laupeus seuraavat minua kaiken elinaikani.” (Ps. 23) Häneltä saivat avun sairaat ja syntiset, raajarikot ja väsyneet. Hyväksynnän kokivat monet hylätyksi tulleet. Tänään Jeesus sanoo meille: ”Jos joku minua palvelee, seuratkoon hän minua; ja missä minä olen, siellä on myös minun palvelijani oleva.” (Joh. 12:26)
Mutta mitä se kertoo meistä ihmisistä, että tällaisen taipaleen päässä odottaa ristin häpeä. Ainoa todellinen turva ja ihmisten auttaja halutaan tappaa. Ei siinä inhimillinen hätä painanut hiuskarvankaan vertaa.
Luultavasti jälleen tänä keväänä saamme erilaisista viestimistä kuulla ja nähdä, ettei luterilainen kirkko muka tunne paastoa ja vietä pääsiäistä. Ilman ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä emme edes olisi luterilaisia, sillä emme olisi kristittyjäkään. Sillä ilman pääsiäisen salaisuutta ei olisi olemassa edes kristillistä kirkkoakaan, emmekä olisi koskaan Jeesuksesta kuulleetkaan. Pääsiäisen tapahtumat ovat niin järisyttäviä ja järkyttäviä, että niiden käsittämiseen ei edes paaston 40 päivää riitä. Juhlaan on aina valmistauduttava. Kristillisessä kirkossa tuota valmistautumisaikaa kutsutaan paastoksi. Valmistautuminen on ennen kaikkea sisäistä, siis rukouksen valaisemaa hiljaisuutta.
Rukous on hengittämistä, tai huokumista tai hengen haukkomista, sillä niin erilaisissa tilanteissa me pyydämme apua tai kiitämme armosta. Rukous kyllä on Jumalan Pyhän Hengen työtä, mutta niin kuin muutkin toiminnot, se saa myös inhimillistä hahmoa, joka sitten on sitä pintaa, josta toiset tekevät omia havaintojaan. Muistakaamme, että jäävuorestakin enin osa on pinnan alla.