3. sunnuntai loppiaisesta, Mark 1:29-39, Juha Parjanen

”Itsestä – toisesta”
Jaaha, on se vaan pakko tunnustaa: olen lihonut ja reippaasti tämän talven aikana. Olen tuntenut sen itsessäni ja eräs meillä asuva naishenkilö on alkanut vihjaista asiasta. Tosin, aika painavin äänensävyin. Eikä tuo vaakakaan, totuudentorvi, ole tuudittanut ”vanhurskaan uneen” – olen lyönyt itseäni laimin, ja pahasti.
Ja se kostautuu, monin tavoin. Tässä kohtaa toki jokainen meistä, minusta puhumattakaan, osaa selitellä ja kaunistella asiaa: mutta kun on ollut sitä ja tätä, ja vielä tuota. Ei tässä ole ehtinyt katsoa mitä syö, milloin syö, kuinka paljon syö – puhumattakaan liikunnasta: tänään on just huono sää lähteä lenkille.
Olen siis lyönyt itseäni laimin, olen jättänyt itseni hoitamatta. Itsensä hoitaminen on kuitenkin äärettömän tärkeä juttu, sillä kysymys on itsensä, tämän ainutkertaisen olennon pitämisestä kunnossa ja oman toimintakyvyn ja henkisen vireyden ylläpitämisestä. Ja niin uskomattomalta kuin se saattaakin äkkiseltään kuulostaa, armaat sanankuulijat, itsensä hoitamisesta ja toisen ihmisen hoitamisesta on kyse myös tämän päivän evankeliumissa.
Itsestä – toisesta.
Itsensä hoitamisessa kun on kyse ihmisen, minän kokonaisvaltaisesta hoitamisesta. Fyysisen minän, henkisen minän ja hengellisen minän hoitamisesta. Ihmisinä olemme yksi jakamaton kokonaisuus, yksi kokonaisuus, yksi kokonainen persoona, jonka tulee pitää huolta itsestään niin fyysisesti, henkisesti kuin hengellisesti.
Fyysinen itsensä hoitaminen näkyy päivän evankeliumissa kahdessakin kohdassa: ensinnäkin siinä, että fyysisesti sairaat hakivat apua. Kuten sanassa sanottiin: ”Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat.” Illan viileydessä sairaan oli helpompi tehdä matkaa parantajan luo. Eikä kyse olut vain heistä, jotka olivat niin sairaita että tarvitsivat toisten apua, vaan kyllähän monet itse kävelivät Jeesuksen luo. Hakemaan yksiselitteisesti fyysistä apua, parantumaan fyysisestä sairaudesta.
Jeesus paransi sokean, kuuron, ramman, spitaalisen: tapahtui selkeä fyysinen muutos. Jokainen meistä tietää ja ymmärtää sen, että jos olen sairas, minä tarvitsen fyysistä apua. Yhtä lailla jos olen lyönyt laimin
oman fysiikkani hoitamisen, se kostautuu erilaisten vaivojen ja jaksamattomuuden muodossa, näkyy siis henkisessä vireydessäni. Kotisohva vetää magneetin tavoin puoleensa – ja siellä minäkin olen marinoitunut tämän talven ajan ”sohvaperunana”, tunnustan.
Ja silloin kun fysiikkani rupeaa remppaamaan, se vaikuttaa myös henkiseen ja hengelliseen jaksamiseen.
Henkinen hyvinvointi, mielen hyvinvointi nousee myös päivän sanassa esiin hyvin vahvasti. Jeesuksen luo tuotiin heitä, jotka tuon ajan sanoin ”olivat pahojen henkien vallassa”. Käsittääkseni kyse oli mielensairauksista, joita ei tuona aikana osattu selittää muuten kuvaten. Henkinen vireys vaatii aina monia asioita, mutta myös päivän sanasta vahvasti esiin nousevaa kahta asiaa: yhteys toisiin ja yhteys itseensä, oleminen kasvokkain itsensä kanssa oikein.
”Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle” – niin, kukaan ei ollut yksin, vaan toisten seurassa, toisten kanssa. Jeesus kulki oppilaidensa kanssa, sairaat tukivat toisiaan ja pahasti sairaat suorastaan kannettiin Jeesuksen luo. Oltiin siis yhdessä, toisia tukien ja auttaen, lohduttaen ja rohkaisten. Silloin kun tämä yhteys toiseen ja toisiin murtuu, silloin katoaa jotain olennaista ihmisyydestämme ja se taas voi johtaa syviin inhimillisiin murhenäytelmiin. Yksin ei pidä jää, yksin ei saa jäädä – meidät on luotu elämään ja olemaan toistemme kanssa. Ja tämän yhteyden tulee näkyä myös kristillisen seurakunnan keskellä, sillä olemme yhteisö, Jumalan perhe, joka pitää huolta toisistaan. Emme elä yksin, emmekä itsellemme vaan toisillemme.
Itselle – toiselle.
Paitsi että toiseksi henkiseen hyvinvointiin kuuluu myös, yllätys, yllätys, yksin olo. Mitä meille kerrottiin: ”Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa sai olla yksin”. Jokainen meistä tarvitsee myös niitä hetkiä, kun saan olla vain ihan itse, yksin, omissa oloissani. Niissä hetkissä saan ladata omia akkujani, ja suhteuttaa ympärilläni vellovaa elämää oikeisiin mittasuhteisiin. Minun tulee oikein arvioida itseäni, jaksamistani, itseni hoitamista, ja oman itseni kokonaisvaltaista hyvää oloa.
Henkiseen hyvinvointiin siis kuuluu niin yhteys kuin yksinäisyys, myönteisenä voimavarana.
Niin, päivän evankeliumi on johdattanut meidät katselemaan omaa hyvinvointiamme ja itsemme hoitamista kokonaisvaltaisena persoona, jonka elämään kuuluu niin fyysinen, henkinen kuin hengellinen ulottuvuus.
Hengellinen hyvinvointi, oman sielunsa tila: niin, itse asiassa Jeesus, tai kukaan muukaan, ei puhu missään kohdassa Jumalasta yhtikäs mitään. Jeesus ei julista Jumalan valtakunnan tulemista, ei syntien anteeksiantamista, ei armoa eikä rakkautta: Hän vain parantaa sairaita. Mutta yksinäisyydessä Hän rukoili.
”Hän meni paikkaan, jossa sai olla yksin ja rukoili siellä”. Jeesus oli Jumalan kasvojen edessä, yksin, sellaisena kuin Hän oli, omine kysymyksineen, omine tuskineen, omine iloineen. Jeesus rukoili.
Meidän sydämiimme on istutettu Jumalan kaipuu. Ihmisenä tämän kaoottisen maailman keskellä minä tarvitsen Jumalaa. Minä tarvitsen Hänen läsnäoloaan yhtä kipeästi kuin pieni lapsi tarvitsee äitinsä ja isänsä hellään syliä. Minä tarvitsen sitä, että saan olla Herrani edessä juuri sellaisena kuin olen, hyvin marinoituneena sohvaperunana, ja katsella Hänen armoaan ja rakkauttaan. Hiljaisuudessa, yksinäisyydessä Jumala puhuttelee minua, ja minä kuulen Hänen äänensä sydämessäni. Ja silloin elämääni avautuu aivan uusia näköaloja, uusia tuulia puhaltaa sieluuni: koko olemukseni saa uutta virtaa, toivoa ja lohtua.
Niin, täällä kirkossa, seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa olemme Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, sekä yhdessä että yksin. Saamme kuulla Hänen puhutteluaan ja saamme maistaa Hänen hyvyyttään.
Mutta täältä on lähdettävä, kuten sanassa sanottiin. ”Synagogasta he menivät suoraan kotiin, jossa Simonin anoppi makasi kuumeessa”. Synagogasta sairaan luokse – niin, luterilainen kirkkomme on aina korostanut sitä, että seurakunta käy tankkaamassa voimavaroja yhteisessä messussa toisten kanssa ja niin me jaksamme lähteä ulos maailmaan toisten luokse. Sillä todellista Jumalan palvelemista on käydä leskien, sairaiden, kärsivien, ja puutteessa elävien luona ja auttaa ja lohduttaa heitä. Tätä Herramme teki auttoi pyyteettömäsi arjen keskellä – mutta jaksaakseen omassa tehtävässään ihmisten auttajana Hän hoiti itseään yksinäisyydessä Isän Jumalan kasvojen edessä. Upea esimerkki itsensä hoitamisesta, eikö totta?
Enköhän niin tekisi minäkin?