7. sunnuntai helluntaista, Luuk 6: 27 – 31, Juha Parjanen

Terveisiä arkistosta!
Olen viettänyt viime viikon pitkälti seurakuntamme arkistossa, josta minut aina välillä on päästetty ihmisten ilmoille haukkaamaan happea. Kuten tänään tänne Miehikkälään, ennen kuin arjen koittaessa hautaudun jälleen arkiston pölyyn ja rauhaan.
Miksikö?
Siksi, että minulla yhdessä toimistosihteeri Marja-Liisa Maarasen kanssa on kyseenalainen kunnia järjestää Kotkan rovastikunnan lääninrovastin arkisto Mikkelin hiippakunnan tuomiokapitulille luovuttamista varten. Tämä kyseessä oleva arkiston osa alkaa vuodelta 1930 päättyen tähän päivään. Tehtävämme on selvittää koko tuo kertynyt arkisto ja tallentaa se oikeaan, arkistosäännön mukaiseen muotoon. Tuona aikana Kotkan lääninrovastin tehtäviä ovat hoitaneet mm. rovastit Haahti, Kärkkäinen, Tammekas, Pennanen ja nyt viimeisenä nykyinen kirkkoherramme Juha Tanska. Ja tuon ajanjakson yhdessä välissä ehdimme olla myös kaksi eri rovastikuntaa, Kotkan ja Haminan rovastikunnat, sekin vielä.
Seurakunnan arkisto on sekä seurakunnan asiakirjojen säilytyspaikka että seurakunnan muisti. Siellä olevien asiakirjojen myötä pääsee katselemaan seurakunnan elämän eri puolia eri aikoina ja eri tilanteissa – muistamaan siis sitä, miten näillä raukoilla rajoilla on kristillisesti eletty ja oltu.
Seurakunnan muisti.
Seurakuntahan on aina muistava ja muisteleva yhteisö: mm. jokainen jumalanpalvelus on hetki, jossa saamme yhdessä muistaa ja muistella, mm. sitä mitä Vapahtajamme Jeesus on tehnyt pelastaakseen meidät, ja mitä Jumalan armo ja rakkaus meille oikein merkitsevät. Jokainen ehtoollisateriakin on muistamisen hetki: muistamme Herramme kuolemaa ja ylösnousemusta ja niiden äärettömän suurta merkitystä meille: Kristuksen ristinkuolema on minut sovittanut, Kristuksen tähden minulle on annettu kaikki syntini anteeksi ja Hänen ylösnousemuksensa on vaannut minulle tien taivaaseen.
Ei mitään turhaa muistelua ja muistamista, ei totisesti.
Mutta yhtä lailla jokainen messussa luettu Raamatun teksti muistuttaa meitä jostain tärkeästä uskoomme liittyvästä asiasta, kuten tänään Vapahtajamme väkevät sanat rakkaudesta, ja rakkauden meille esittämästä vaateesta.
Päivän evankeliumi kun on muistutus rakkaudesta ja anteeksiantamuksesta, kahdesta uskollemme ja elämällemme äärettömän merkityksellisestä asiasta.
Yllättävää kyllä niin rakkaus kuin anteeksiantamus tulevat vastaan myös sieltä arkistojen kätköistä. Mm. aikojen saatossa virassaan olleet lääninrovastit ovat saaneet hyvinkin erilaista postia varsinaisen virkapostinsa lisäksi. Virkapostin joukosta löytyy mm. valituksia ja syytöksiä siitä, ettei jotain asiaa ole hoidettu ollenkaan tai että se on hoidettu riittämättömällä tavalla. Asiaa pitää siis valmistella uudelleen ja saattaa asian mukaisesti loppuun ja siitä asian hoitamisesta joku muistuttaa toista. Tai että joku pappi on syyllistynyt johonkin yleistä närkästystä ja arvostelua aiheuttaneeseen sanomiseen tai toimeen – me kristityt osaamme myös solvata ja panetella toisiamme tilanteen ja tarpeen mukaan riippumatta siitä olenko pappi vai seurakunnan jäsen. Ja haastaa toisemme käräjille sanomisistamme.
”Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat”, sanoo Kristus tänäänkin – arkiston uumenet paljastavat ensinnäkin sen, että olemme aina välillä unohtaneet tämän Herramme väkevän kehotuksen ja kironneet toisiamme. Ja toiseksi sen, että edelleen meitä on tarpeen muistuttaa Kristuksen sanoista ja tahdosta.
Edelleen Herramme vaatii meitä rakastamaan toisiamme, siunaamaan toisiamme, ja antamaan toisillemme anteeksi. Arkistosta katsoen emme ole sitä aina todellakaan osanneet – osaammeko me sen paremmin kuin menneet sukupolvet?
Sen lisäksi, että arkiston salat kertovat elämän karuudesta ja siitä, ettemme aina ole osanneet toimia Herramme rakastavan ja anteeksiantavan tahdon mukaan, löytyy sieltä myös hyvinkin sydämellisiä tervehdyksiä niin kulloisellekin lääninrovastille kuin hänen kauttaan eteenpäin seurakuntiin: hädässään oleva on saanut apua ja tukea. Rakkaus ja välittäminen ovat koskettaneet syvästi jotain seurakunnan jäsentä – siitä lämmin kiitos. Armo, rakkaus ja anteeksiantamus ovat eläneet ja vaikuttaneet ja yhä edelleen ne elävät seurakunnan keskellä.
Sillä tämän joukon tärkein asia on välittää omalla elämällään ja edesottamuksillaan Jumalan armoa ja rakkautta ympäröivään maailmaan. Seurakunta kun elää aina uskossa, toivossa ja rakkaudessa: uskossa elävään Vapahtajaan, joka on sovittanut meidät. Toivossa, joka kantaa huomiseen ja jopa ajan rajan toiselle puolelle. Ja rakkaudessa, joka luo
elämän edellytyksiä kaikkiin vastaamme tuleviin hetkiin. Usko, toivo ja rakkaus – niiden välittäminen on Jumalan tahdon toteuttamista ja seurakunnan, meidän jokaisen tärkein tehtävä. Niitä tämä maailma kaipaa nyt ja huomenna, kuten niiden varassa seurakunta on elänyt läpi menneiden vuosikymmenten ja vuosisatojen.
Niin, sisaret ja veljet, läpi historiansa seurakunta on suuntautunut huomiseen uskon, toivon ja rakkauden varassa. Ne ovat kantaneet seurakuntaa läpi myrskyävän ajan hyvinkin vaikeissa olosuhteissa. Ajan kullatessa muistikuvamme puhumme ”vanhoista hyvistä ajoista”, kun mukamas kaikki on ollut jotenkin aiemmin paremmin ja hienommin. Ei, ei se ei kuulkaas seurakunnan muistin, arkiston mukaan pidä alkuunkaan paikkaansa! Vanhoja hyviä aikoja ei ole olemassa: on vain tavallista arkea, jonka keskellä ihmiset ovat eläneet omien vaivojensa ja murheidensa keskellä. Rahat ovat olleet loppu, seurakuntiin ei ole saatu työntekijöitä eikä vapaaehtoisia tekemään ja toimimaan, riittäviä ja hyviä toimitiloja ei saatukaan rakennettua eikä vanhoja olekaan voitu korjata – ihan samanlaisten asioiden äärellä painiskelee tämänkin ajan kristityt ja seurakunnat pohtien rahojen riittämistä, työnvoiman ja vapaaehtoisten vähäisyyttä ja arvioiden kriittisesti toistensa menettelytapoja ja toimintaa – toivottavasti uskosta, toivosta ja rakkaudesta käsin, muistaen Herramme sanat: ”niin kuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää te heille”. Teemmekö me niin toisillemme tänään?
Herra meitä siinä auttakoon.