”Sinisilmäinen vapaus…”
Vapaus, sisaret ja veljet, vapaus.
Oli loppusyksyn, alkutalven aamu. Pienen kyläkoulun oppilaat olivat ulkona pirteässä syyssäässä. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi lentokoneita, joille pienet koululaiset tietysti iloisesti vilkuttivat.
Kunnes alkoi kuulua pahanenteistä jyminää ja räjähdyksiä, ne eivät olleetkaan omia koneita. Pelästynyt opettaja kaitsi joukkonsa sisään turvaan ja pian tuli vahvistus: sota oli alkanut.
Siitä alkoi äitini Inkerin evakkotie Jääsken pitäjästä kohti tuntematonta. Äitini joutui lähtemään sotaa pakoon yhdessä suuren joukon kanssa. Matkan varrella tutuksi tulivat niin nälkä, väsymys, nimittelyt, kalvava epävarmuus huomisesta kuin karjalaisen kansan huutokauppa. Siellä he istuivat hämäläisellä asemalla, kun alueen isännät kiersivät katsomassa, kenet ottaisivat kotiinsa.
Vihdoin eräs isännistä pysähtyi isoäitini eteen, katseli tuota pientä joukkoa ja kysyi: ”No, onkos teillä muita lapsia kuin nuo kaksi tytärtä?” ”Ei ole” vastasi isoäitini, ”mies on linnoitustöissä ja me olemme tässä”.
”No, tulkaahan sitten meille”. Niin äitini oli saanut turvapaikan hämäläisessä kodissa, jossa vastaanotto oli hyvä, asiallinen. Siellä he saivat viettää pitemmän ajan.
Kaikilla ei ollut yhtä hyvä onni – toisilla kohtelu oli huonompaa, kenellä mitäkin. Mutta karjalainen kansa kesti evakkomatkansa.
Vapaus, sisaret ja veljet, vapaus.
Vain 70 vuotta sitten, syksyllä 1944 Isänmaamme oli tiukkaakin tiukemmassa paikassa. Aseet rintamilla vaikenivat syyskuun alussa, mutta rauhanehdot olivat kovat. Yli 400.000 suomalaista oli hävityn sodan johdosta menettänyt kotinsa. Yli 400.000 lähti etsimään uutta kotia, turvapaikkaa, elämän eväitä huomiseen. Samaan aikaan Euroopassa riehui sota, kaikesta niin tarvikkeista kuin ruoasta oli puutetta, suuri joukko nuoria miehiä oli kaatunut sodissa, vielä suurempi joukko haavoittunut ja vammautunut pysyvästi.
Moni perhe oli menettänyt elättäjänsä, isä ei enää palannutkaan arkisiin töihinsä. Pieni kansa oli voimavarojensa äärirajoilla – miten ihmeessä selviämme huomiseen?
Niissä oloissa oli melkoinen ihme ja voimainponnistus asuttaa ja kotouttaa yli 400.000 karjalaista. Mutta me teimme sen, milloin helpommin, milloin vaikeammin, mutta tuosta suuresta urakasta selviydyttiin. Koitti uusi aamu karjalan kansalle.
Vapaus, sisaret ja veljet, vapaus.
Tällä hetkellä yhteisessä Euroopassamme on käynnissä toiseen maailmansotaan verrattava kansainvaellus. Sodat, väkivallan uhka ja aseelliset kriisit ovat saattaneet sadat tuhannet ihmiset jättämään kotinsa ja hakemaan turvaa muualta. Kansainvaellus on suuntautunut vahvasti kohti pohjoista Eurooppaa, ennen muuta Saksaa ja Ruotsia. Tästä massasta olemme myös me saaneet osamme. Maahamme on saapunut arvion mukaan yli 10.000 turvapaikan hakijaa, joita nyt rekisteröidään ja henkilöllisyyksiä selvitetään.
Arvion mukaan maahan saattaa saapua ehkä 30.000 turvapaikan hakijaa, ehkä selvästi enemmänkin.
400.000 – 30.000 – kun tämä köyhä kansa pystyi sodan ja puutteen keskellä asuttamaan ja kotouttamaan 400.000 ihmistä, emmekö me pysty tarjoamaan 30.000 ihmiselle turvaa, kotia ja tulevaisuutta? Vai onko oma hyvinvointimme johtanut siihen, ettei sydämissämme ole enää tilaa toiselle ja toisille – hyvinvoivassa sydämessäni on tilaa vain itselle?
Niin, sisaret ja veljet, en usko, etteikö tuon saapuvan ja saapuneen joukon majoittaminen, turvapaikan antaminen heille ja heidän kotouttamisensa ole mahdollista. Me pystymme siihen yhteisin ponnistuksin ja yhdessä Herramme kanssa.
Mutta samalla meidän on muistettava myös seuraavat kolme asiaa:
ensinnäkin emme saa olla liian sinisilmäisiä saapuvien kanssa. Olen samaa mieltä kuin presidentti Niinistö, että joukossa on myös heitä, joilla ei ole vain puhtaita jauhoja pussissaan. Joukossa on heitä, jotka todella tarvitsevat suojaa ja turvaa, mutta myös heitä, joilla saattaa olla, presidentin sanoja lainatakseni ”pahat mielessä”.
Toiseksi emme saa myöskään tinkiä vapaudestamme. Vapauteen Kristus vapautti meidät. Uskostamme nouseva vapaus on kaikkien kansalaisoikeuksiemme ja vapauksiemme perusta. Sanan-, kokoontumisen- mielipiteen-,
matkustamisen ja uskonnon vapauden perusta on Kristuksen meille hankkimassa vapaudessa. Tästä vapaudesta emme saa tinkiä, kuten tapahtui viime viikolla Pohjois-Savon opistolla, jossa nuoria suomalaisia naisopiskelijoita vaadittiin pukeutumaan peittävämmin. Tai Turussa, jossa ulkomaalaistaustaisen nuoren miehen tekemä raiskausyritys sai nettikeskustelussa jonkun jo vaatimaan sitä, etteivät suomalaiset naiset saa enää liikkua yksin ulkona. Tällaiset ajatukset tulee täysin tyrmätä, kuten Maahanmuuttovirastokin jo teki. Edelleen saamme pukeutua niin kuin haluamme, edelleen naiset saavat liikkua vapaasti ulkona.
Pidetään tiukasti kiinni vapaudestamme, eikö niin?
Mutta kolmanneksi vapaudella on myös rajansa – vapauden rajana on aina vain pyyteetön rakkaus. Kristus itse opetti seuraajilleen radikaalia ääretöntä rakkautta: jos joku pyytää sinulta paitasi, anna hänelle housusikin. Rakasta lähimmäistäsi, rukoile vainoojasi puolesta. Rakasta vilpittömästi, koko sydämestäsi, niin silloin sielussani näkyvät apostolin luettelemat asiat: ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.
Niin, sisaret ja veljet, uskon vakaasti meidän selviävän näiden tapahtuminen ja aikojen yli, kunhan vain emme ole liian sinisilmäisiä vapaudessamme rakastaa.
18. sunnuntai helluntaista, Mark 2: 23 – 28, Juha Parjanen
Juha Parjanen
Haminan seurakunta