Jeesuksen tullessa Jerusalemiin ilo oli ylimmillään opetuslasten joukossa. Samanlaista riemua ja hurraamista välittyi perjantaina Helsingin Narikkatorilta kun suuri väkijoukko odotti eduskunnan äänestystä siitä, lähdetäänkö kansalaisaloitetta uudesta avioliittolaista viemään eteenpäin. Kun päätös tuli, ihmiset iloitsivat, halaisivat toisiaan. Jotkut itkivät liikutuksesta.
Vähän matkan päässä oli toisenlainen tunnelma. Pettymys oli suuri heillä jotka halusivat että avioliittolakia ei lähdettäisi muuttamaan.
En tämän enempää ryhdy pohtimaan ja tapahtunutta. Kuten arkkipiispamme totesi, kirkon tulee omista lähtökohdistaan arvioida mitä mahdollinen lainmuutos tarkoittaa vihkimisoikeudelle ja muutenkin kirkon opetukselle ja toiminnalle. Tämä keskustelu on varmasti kivulloinen mutta siihen meidän on lähdettävä toisiamme ja erilaisia näkökantoja kunnioittaen.
Ehkä sen voi lisätä että samaisena perjantai-iltana nähtiin myös Aleksanterin kirkossa iloa, kiitosta ja onnen kyyneleitä. Hääyö-tapahtumassa vihittiin yli 20 paria avioliittoon. He sanoivat toisilleen: ”Tahdon.” Ei ole mitään syytä erota kirkosta eduskunnan äänestyksen jälkeen!
Tässä ei siis ole avioliittoteologian luennon paikka. Nostan sen sijaan adventin evankeliumitekstistä näkökulman joka tulee tekstin lopussa.
Siinä puhutaan huutavista kivistä. Kun Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin, toiset huusivat kiitosta Jeesukselle, toiset taas vaativat vaikenemaan. Opetuslapset ylistivät ”riemuissaan” ja ”suureen ääneen” Jumalaa, mutta heidän huutonsa yritettiin estää.
”Muutamat fariseukset sanoivat väkijoukon keskeltä Jeesukselle: ”Opettaja, kiellä opetuslapsiasi!” Mutta Jeesus vastasi: ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”
Jeesuksen ja fariseusten välinen sananvaihto on kohti käyvä muistutus vaiti olemisen vaarasta. Jos te ette puhu Jumalasta, niin kivet alkavat huutaa. Adventin evankeliumi pakottaa meidät itsekriittisesti miettimään sitä, miten puhumme Jumalasta. Kun Jeesus puhuu huutavista kivistä, hän samalla varoittaa meitä: te ette saa olla vaiti. ”Minä sanon teille: jos he olisivat vaiti, niin kivet huutaisivat.”
Mutta miten puhumme hänestä joka on näkymätön ja salattu? Sen sanoittamiseen meillä ovat vajavaiset sanat. Jumalalla on meidän huulemme, meidän sanamme, meidän äänemme. Emme voi emmekä saa vaieta Jumalasta.
Piispa Eero Huovinen on todennut että tiedon lisääntyessä, tieteen ja teknologian edistyessä monet ovat sitä mieltä, ettei kriittisesti ajatteleva ihminen voi puhua Jumalasta. Se on hempeämielisten ja henkisten ihmisten haihattelua. On ajateltu, että tieteen kehitys on tehnyt mahdottomaksi puhua sellaisesta todellisuudesta, jota ei voi järjen keinoin todistaa tai osoittaa oikeaksi. Ihmisen uskonnollisista kokemuksista ja elämyksistä voidaan ehkä sanoa jotakin, mutta Jumalasta ja tuonpuoleisesta on vaiettava. Jeesusta voidaan pitää hyvän moraalin ja etiikan opettajana, mutta hänen jumalallinen todellisuutensa on tavoittamaton ja sen vuoksi siitä tulisi olla hiljaa.
On syytä kuitenkin tehdä vastakysymys: onko meistä tullut järkiperäisyyden hengen vankeja? Olemmeko me kadottaneet Jumalan todellisuuden, pyhien salaisuuksien ja mysteerien maailman?
Adventin evankeliumi paljastaa tavan, jolla opetuslapset puhuivat Jumalasta. He eivät yrittäneetkään määritellä ja hallita sitä salaisuutta, jonka he aasilla ratsastavassa Jeesuksessa aistivat. Pikemminkin opetuslapset olivat hämmennyksissä ja ihmeissään siitä, mitä tapahtui. Itse asiassa opetuslapset eivät puhuneet Jumalasta, vaan he puhuivat Jumalalle.
Opetuslasten puhetapa oli kiitoksen ja palvonnan puhetapa. He levittivät vaatteita sille tielle, jota Jeesus oli tulossa. Heidän edessään oli jotakin niin suurta, että he halusivat antaa omat vaatteensakin, jotta voisivat osoittaa kunnioitusta hänelle, joka tulee.
Sen sijaan, että opetuslapset olisivat olleet kiinnostuneita omasta uskonnollisuudestaan, he käänsivät huomionsa itsensä ulkopuolelle, häneen, joka tulee Herran nimessä. Jollain salatulla tavalla Jeesus ja Jumala olivat sytyttäneet heidän sydämensä ja tehneet ne iloisiksi. Evankeliumi kertoo, että kun Jeesus lähestyi, ”koko opetuslasten joukko alkoi riemuissaan suureen ääneen ylistää Jumalaa kaikista niistä voimateoista, jotka he olivat nähneet”.
Miksi opetuslapset olivat niin innoissaan? Syy oli siinä hyvässä, mitä Jumala oli heille tehnyt. Usko ei synny siten, että ihminen alkaa järkeillä ja päätellä, miten Jumalaa tulisi lähestyä. Usko ei synny siten, että ihminen ryhtyy hurskaaksi ja hartaaksi. Usko ei synny siten, että ihminen tekee elämässään oikeita ratkaisuja. Usko syntyy vain siitä, että Jumala koskettaa ihmistä ja on hänelle hyvä. Jumala on ensin, vasta sitten tulee ihmisen usko ja uskon ymmärrys.
Vaikka opetuslapset eivät ehkä käsittäneet sitä kaikkea, mitä heidän silmiensä edessä oli ja tapahtui, he aavistivat: nyt olemme tekemisissä Jumalan kanssa. Silmillään he näkivät vain aasilla ratsastavan miehen, mutta sydämessään he tunsivat kohtaavansa Jumalan. Sen vuoksi ”he huusivat: – Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä! Taivaassa rauha, kunnia korkeuksissa!”
Adventin evankeliumi huutaa Jumalan todellisuudesta ja hänen läsnäolostaan ihmisten keskellä. Adventin riemuhuuto, hoosianna, on hepreaa ja tarkoittaa: ”auta, pelasta”. Sen joka laulaa hoosianna, kääntää katseensa kohti Jumalaa ja osoittaa pyyntönsä hänelle. Hoosiannaa voi laulaa silloin, kun oma elämä on yksinäistä ja huolten täyttämää, mutta myös silloin, kun on syytä kiittää Jumalaa, kaiken Luojaa ja Lunastajaa.
Kun me laulamme hoosiannaa, silloin meidän elämäämme tulee suuri Jumalan siunaus, siunaus tätä elämää ja tulevaa elämää varten. Tämä siunaus on kaikkia varten, se ei piirrä mitään rajoja. Laulumme nousee ylöspäin, kohti Jumalaa jonka hyvyys ja huolenpito ympäröivät meitä. Eikö tähän hoosianna-joukkoon ole ilo kuulua ja siinä joukossa kulkea kohti joulun juhlaa ja kohti sitä päättymätöntä juhlaa joka kerran perillä meitä odottaa?