Uudenmaan veteraanien kirkkopäivä
Murheen ja huolenaiheita ihmisen elämässä riittää. Miten hyvin tiedämmekään omasta kokemuksestamme, että oma mielemme on taipuvainen kantamaan monenlaisia kuormia. Ajattelemme tulevaa pelonsekaisin tuntein. Kannamme huolta itsestämme ja läheisistämme, toisinaan myös laajemmista asioista. Huolenaiheemme liittyvät ennen muuta terveydentilaan, ihmissuhteisiin, työhön ja toimeentuloon. Vaikka jossakin kaukana, toisella puolen maailmaa, huolenaiheet nousisivat erilaisista lähteistä, siellä, missä on nälkää ja sotaa, levottomuutta ja vihanpitoa, huolestuneisuuden tunne on samanlainen kuin meillä täällä Suomessa. Me ihmiset kaikkialla olemme tällaisia: huolestuneina murehdimme, ja kun yksi murhe on murehdittu, on seuraava jo odottamassa nurkan takana.
Sodan kokenut veteraanisukupolvi jos mikä tietää, mitä on murehtiminen. On vaikea kuvitella suurempaa huolen ja murheen aihetta kuin yrittää selviytyä taistelurintamalla tai odottaa sieltä uutisia kotirintamalla. Kuoleman ja kärsimyksen jatkuva läsnäolo painoi tuolloin kaikkien suomalaisten mielessä. Epävarmuus omasta henkilökohtaisesta tulevaisuudesta, oman perheen ja läheisten tulevaisuudesta sekä koko kansakunnan tulevaisuudesta herätti levottomuutta ja suurta huolta. Niin juoksuhaudoissa kuin kotirintamallakin kysyttiin lakkaamatta: miten minun ja minun rakkaitteni käy? Mitä heille nyt kuuluu? Miten Suomelle käy? Miten tämä kaikki päättyy?
Koko kansan kannettavaksi laskettu raskas murheen taakka helpotti sodan päätyttyä ja rauhan saavuttua. Mutta kokonaan ei murehtiminen loppunut. Karjalaisten vaellus pois synnyinsijoiltaan ja asettuminen vieraisiin kotimaan kolkkiin sisälsi paljon murhetta. Maan jälleenrakentaminen ei antanut lupaa jäädä huolettomaksi. Lukuisat rintamalta palanneet saapuivat kotiin taisteluissa saatujen vammojen kanssa. Ja kuka voi laskea niiden mielen sisäisten haavojen ja vammojen määrää, joita sodan kauheudet aiheuttivat ja jotka ovat astuneet mieleen vielä vuosienkin jälkeen? Miten murheelliselta on täytynyt tuntua senkin, kun yhteiskunnassa ei sodan jälkeen kaikin ajoin jaksettu ymmärtää, millaista taakkaa veteraanit olivat joutuneet kantamaan.
Tänään me kuulemme Herramme Jeesuksen lämpimän ja turvallisen viestin. ”Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.” Jeesus ei tässä kiellä, etteikö ihmisellä saisi olla murheita. Totta kai niitä on ? emme me muuten olisi ihmisiä emmekä me muuten osaisi kantaa vastuuta. Vääränlainen huolettomuus johtaa välinpitämättömyyteen, eikä meidän elämämme koskaan kestä kovin pitkään välinpitämättömyyden varassa. On tärkeää välittää, on tärkeää kantaa vastuuta, ja vastuuta juuri veteraanisukupolvi totisesti on kantanut!
Mutta vääränlainen huolehtiminen ja murheen kantaminen ei sekään ole oikein. Huolet ja murheet vievät voimia, ne valvottavat yöllä ja estävät kiinnittämästä huomiota siihen, mikä on tärkeää. Ne peittävät alleen kiitollisuuden ja kaiken sen hyvän, mikä elämässämme on. Huolet ja murheet voivat lamaannuttaa niin, että asiat eivät suju eikä vastuun kantaminen onnistu. Juuri tämän vääränlaisen huolehtimisen ja murheen kantamisen takia Jeesus sanoo meille: Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”
Monen ihmisen kokemus on, että tämän hetken todelliset taakat on jotenkin helpommin kannettavissa kuin ajatus tulevaisuuden mahdollisista taakoista. Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi tulevaisuus joskus tuntuu pelottavalta. Mielemme rakentelee uhkakuvia, jotka tulevaisuudessa voisivat toteutua. Tulevaisuuteen on hyvä varautua, mutta jos tulevaisuuden murehtiminen vie voimia tältä päivältä, tilanne ei pitemmän päälle ole hyvä. Oleellista on jaksaa tämä päivä ja tämä hetki. Huominen pitää kyllä huolen itsestään. Tämän vuoksi Jeesus sanoo niin painokkaasti, että kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.
Jeesuksen neuvo olla turhaan murehtimatta kertoo meille vahvasti Jumalan huolenpidosta. Yksi kristityn elämän tärkeimpiä ulottuvuuksia on se, että voi luottaa rakastavan Jumalan läsnäoloon kaikissa elämän tilanteissa, riemuissa ja murheissa. Kun me uskomme ihmisiä rakastavaan ja meistä huolta pitävään Jumalaan, me jätämme koko elämämme, kaikki rakkaamme, kaikki asiamme hänen käsiinsä. Me luotamme siihen ? että meille ei tapahdu mitään sellaista, mistä hyvä Jumala ei olisi tietoinen.
Tässä on tärkeää muistaa yksi keskeinen kristillinen totuus: Jumalan huolenpito ei tarkoita sitä, että me säästyisimme elämän rajallisuuden, vaivojen tai kuoleman otteesta. Me olemme ihmisiä eikä Jumala säästä lastaankaan ihmisen elämältä. Murheen aiheet eivät elämästämme katoa mihinkään, mutta murehtimista itsessään ei pidä päästää niskan päälle omassa elämässämme. Ei Jumalan siunaus ole sitä, että me säästyisimme ikäviltä ja hankalilta asioilta. Jumalan siunaus on sen sijaan sitä, että mitä ikinä elämässämme tapahtuukaan, kaikkivaltias ja rakastava Jumala on vierellämme.
Veteraanipolven nuoruuden päivistä on jo pitkä aika. Sota-ajan päättymisestä on kulunut pian seitsemänkymmentä vuotta. Suomalainen yhteiskunta etääntyy ajallisesti yhä kauemmas noista syvästi mullistavista tapahtumista, joiden varaan meidän nykyinen hyvinvointimme on pitkälti rakentunut. Vaikka veteraanien rivit harvenevat, veteraanien asia, Suomen ja suomalaisen yhteiskunnan asia ei saa kadota Suomelta ja suomalaiselta yhteiskunnalta. Kun rakennamme tietä tulevaisuuteen, meillä täytyy säilyä tietoisuus siitä, mistä tämä tie tulee ja miten sitä on aikanaan rakennettu. Tätä tietä rakentaessamme tarvitsemme kaikki mahdolliset voimavarat. Tiedämme, että suomalaisen yhteiskunnan tämän hetkiset haasteet eivät salli meidän vaipua joutilaisuuteen.
On siis syytä pitää huolta huomisesta ja kantaa vastuu tulevien sukupolvien elämän edellytyksistä. Mutta ajatellessamme tulevaa tarpeettomaan murehtimiseen ei ole syytä. Kaikki voimavarat tarvitaan tänään, koska ilman tämän päivän työtä, ilman tämän päivän ratkaisuja ja valintoja huomisen rakentaminen loppuu. Siksi kuulemme Jeesuksen väkevän ja lohdullisen viestin: ”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”