Haluan aluksi tervehtiä ja onnitella 40-vuotisjuhlaansa viettävää Kansanlähetystä. Sydämestäni haluan kiittää kaikkia Kansanlähetyksen vastuunkantajia, työntekijöitä ja ystäviä siitä työstä, jota niin kotimaassa kuin kaukana maailmalla olette Kristuksen evankeliumin levittämiseksi tehneet.
Kansanlähetys on koko toimintansa ajan ollut – nimensä mukaisesti – lähetyksen asialla. Ellei kristillinen kirkko ymmärrä olevansa kaikkeen maailmaan lähetetty kirkko, se menettää oman perustansa. Kristuksen lähetyskäsky on kaiken toimintamme syvin motiivi.
Uskon, että huomaatte minun puhuvan ”meistä”. Kansanlähetys on paitsi kirkon virallinen ja oma lähetysjärjestö myös monessa muussakin mielessä luterilaisen kansankirkkomme sisällä toimiva ja sen sisälle kuuluva hengellinen herätysliike. Silloinkin kun Kansanlähetys on käyttänyt kriittisiä puheenvuoroja, sen perimmäisenä tarkoituksena on ollut muistuttaa siitä, mikä on kirkon tärkein aarre: Kristuksen evankeliumi. Tähän tehtävään toivotan Kansanlähetykselle siunausta myös tuleviin vuosiin.
* * *
Tämän pyhän Vanhan testamentin sanassa profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan, oman aikansa kaupungeista ja kansoista. Kuin nykyaikaisen lööppisanaston kieltä käyttäen hän soimaa Petturi-Juudaa ja Luopio-Israelia (3:11), jotka ovat unohtaneet, kuka on heidän Jumalansa. Vähiin ovat käyneet ne, joita Jumalan enää kannattaa etsiä. ”Vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä.”
Onko meillä aihetta näin synkkään arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta? Riippumatta siitä, montako meitä on kaupungeissa ja kansan keskellä, monet nykyajankin tarkkailijat arvelevat, että kuva kirkosta on muuttunut aiempaa synkemmäksi ja mustemmaksi. Tyytymättömyys kirkon tilaan kasvaa.
* * *
Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita. Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voi olla lähellä.
Synkkä tilannearvio voi saada aikaan masennusta, jopa toivottomuutta. Muistattehan vanhan tarinan siitä, mikä on pessimistin ja optimistin välinen ero? Pessismisti katsoo ympärilleen ja sanoo: ”tämän huonommin ei voi enää mennä”. Optimisti vastaa: ”kyllä voi”.
Vaikka meidän kristittyinä pitäisi muistaa, että Jumala itse pitää huolen kansastaan, toivottomuus valtaa usein mielen. Vanha, psalmin 43 luettu sakaristorukous kehottaa jumalanpalvelukseen valmistautuvia pappeja varomaan toivottomuutta: ”Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton?”
Toinen tapa reagoida kriisiin on, että syy vieritetään toisten tiliin. Onkohan meillä kirkossakin yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta julkikuvasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me. Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on läsnä koko ajan, ehkäpä on kasvamaankin päin. Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana.
Kaikilla ihmisillä ja kaikilla instituutioilla, parhaimmillakin, on omat vaikeat aikansa. Avioliittoon vihittäessä, siis onnen kauneimmalla hetkellä, pyydetään rakkautta, joka kestäisi ”myötä- ja vastoinkäymisessä”, ”hyvinä ja pahoina päivinä”.
Ehkä me tarvitsisimme vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, ehkä vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, ehkä vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, ehkä vähän enemmän sen muistamista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa.
Dietrich Bonhoeffer ei totisesti elänyt helppona aikana eikä hän vaiennut oman aikansa vääryyksistä. Silti hän antoi viisaan neuvon: ”Sellainen ihminen, joka rakastaa enemmän unelmaansa kirkosta kuin sitä kirkkoa, jonka keskellä hän elää, voi tuhota molemmat – vaikka hänen persoonalliset tarkoituksensa olisivat kuinka kunnialliset, vakavat ja uhrautuvat tahansa.”
* * *
Profeetta Jeremian tarkoituksena ei kuitenkaan ole antaa neuvoja siiten, miten me keskenämme tulisimme paremmin toimeen.
Merkillistä profeetan sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu. Profeetan kuulijat ovat kyllä ”luopuneita lapsia” eikä heitä ole edes monia, jotka ovat jäljellä, ehkä vain se yksi joka kaupungissa tai pari kansan keskellä. Tilanne ei ole vain synkkä, vaan toivoton, toivoa vailla, desperatiivinen.
Siitä huolimatta profeetan sanojen perussävy on rohkea, uskalias, toivorikas. Luopuneita hän puhuttelee lapsiksi, siis kauniilla ja rakkaalla sanalla. Vaikka kansa olisi paennut miten kauas tahansa, he ovat pysyneet lapsina, Jumalan luomina ja hänen ominaan. Näitä omia lapsiaan Jumala kutsuu takaisin, paluuretkelle, kotimatkalle. ”Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset”, sanoo Herra.
Me jotka olemme paljon Jeremian aikojen jälkeen saaneet lukea ja kuulla tuhlaajapojasta ja tämän kotiinpaluusta, ymmärrämme, miten suuresta asiasta on kyse, kun luopunut kutsutaan takaisin. Jo kaukaa Isä näkee luopuneen poikansa, juoksee häntä vastaan, ottaa syliinsä ja suutelee.
Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on. Pessimistin ja optimistin ero on siinä, mihin he katsovat. Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi. Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen kaikkeen hyvään, mitä hän on saanut aikaiseksi ja saa aikaiseksi.
* * *
Jeremian optimismi saa kuitenkin vielä vahvemman sävyn. Jumala ei nimittäin vain kutsu luopuneita tulemaan takaisin, vaan lupaa itse hakea heidät luokseen. Jumala sanoo neljä kertaa sen, mitä hän aikoo lapsilleen tehdä. ”Minä otan…, minä kokoan…, minä tuon…, minä annan…”
Jeremia saattaa kaikkein synkimmänkin tilannearvion keskellä olla rohkea sen vuoksi, että hän tietää, kuka on todellinen ”minä”. Ihmisen oman minän sijasta nyt puhuu jumalallinen ”minä”. Tämä Jumala, oikea ja todellinen ”minä”, ei ole passiivinen eikä joutilas, vaan aktiivinen ja toimiva Jumala.
Silloin kun ihminen ei jaksa mennä Jumalan luo, silloin Jumala ottaa omakseen, silloin kun ihminen harhailee, silloin Jumala kokoaa, silloin kun ihminen eksyy, silloin Jumala tuo ja vie Siioniin, siis hyvään paikkaan ja oikeaan kirkkoon, silloin kun me papit emme osaa, silloin Jumala antaa mielensä mukaiset paimenet.
Profeetan sanassa hämmästyttää vielä lukusanojen optimismi. Synkkään tilannearvioon kuuluu, että etsittäviä ihmisiä on vain vähän, yksi tai kaksi, ja hekin luopuneita. Mutta kun Jumala ottaa, kokoaa, tuo ja antaa, silloin hän ”kokoa teidät kaikki”.
Vaikka siis olisit masentunut ja vaikka tekisi mieli syyttää muita ja vaikka tuntisit olevasi kuinka luopunut tahansa, älä katso itseesi, vaan siihen Jumalaan, joka kutsuu palaamaan takaisin, joka noutaa sinut luokseen ja ottaa jälleen omakseen. Vaikka olisit kuinka yksin, hän ei unohda sinua, vaan tuo takaisin itsensä ja muiden kristittyjen luokse.
– – –
(Hotelli Arthurin salissa 28.10.2007 klo 17 )