Terhi: Toivo on jo sanana hieno ja lupaava. Joinakin päivänä toivoo kuuta taivaalta, toisena päivänä, että saisi vain tonnikalapurkin auki. Sanaan toivo liittyy positiivinen vire, mutta toisaalta se on myös kaukaiselta tuntuva käsite kyynisessä maailmassa. Toivoa miettiessä nousee väkisinkin pintaan myös toivon kääntöpuolet: epätoivo, toivottomuus, yksinäisyys ja pelko. Kaikilla asioilla on tietysti olemassa kaksi eri puolta, mutta toivon kohdalla se kääntöpuoli tuntuu automaattisesti pahalta. Toivottomuudesta ja epätoivosta nousee pelko, ettei toivoa ole olemassa lainkaan. Että toivottomuus on jokin lopullinen tila. Mutta onko se sitä?
Poika haaveilee ammatista, unelmatyöstä. Hän on jo oppinut, että kaikkea ei saa heti kerralla, joten täytyy olla kärsivällinen. Hän ajattelee tekevänsä vain hetken sellaista työtä, josta hän ei pidä – että pysyy hengissä. Palkka on olematon, mutta silti poika miettii, että täytyy olla malttia. Työpaikalla ei tunnu olevan ketään samanhenkistä. Vuosi vaihtuu kuin vahingossa toiseen ja unelmat alkavat hiipua. Unelmien tilalle alkaa nousta kummallinen ahdistus, mutta poika ei osaa selittää täysin syytä. Pikkuhiljaa alkaa ironiset vitsit: ”minähän olen vain tämmöinen luuseri”. Ahdistukseen tuntuu auttavan alkoholi. Juomisen avulla oman arvottomuutensa saa käännettyä lähinnä komiikaksi. Tähän asti kaikki on tapahtunut elämässä pikkuhiljaa. Samoin on juomisen laita. Se vaan etenee omaa vauhtiaan, tuoppi tuopilta. Ensin menee työpaikka. Sitten kämppä. Poika on jo täysin lamaantuneessa tilassa. Voimia ei ole enää edes virastoon soittamiseen. Mielen on vallannut itsesyytökset ja päässä kaikuu lause: ”minusta ei ole mihinkään”. Lausetta on helppo käyttää, koska se on opittu jo melkein äidinmaidosta. ”Sinusta ei ole mihinkään”. Ystävät päättävät rohkaista viimeisen kerran poikaa, siitä unelmasta, kutsumusammatista. Ystävät ottavat ohjat käsiin: lainataan tietokone työhakemusten kirjoittamiseen, annetaan rahat junalippuun, kun työhaastattelu varmistuu. Psyykataan päiväkaupalla, nostetaan pojan itsetuntoa rohkaisevilla sanoilla, kehutaan maasta taivaaseen. Tehdään yhdessä päätös, että tämä onnistuu! Ja kuin ihmeen kaupalla. Poika saa työpaikan, muuttaa toiseen kaupunkiin ja juominen loppuu. Mutta koska poika on herkkä ja älykäs, hän tietää, mitä nyt täytyy tehdä: jakaa hyvää eteenpäin. Näin kääntyy uusi sivu.
Elina: Välinpitämättömyys on aikamme syöpä. Kaupungeissa ihmisillä ei ole samanlaisia turvaverkkoja kuin ennen maalla, vaikka ei se elämä maallakaan varmaan sen auvoisempaa ole. Joka tapauksessa meidän aikanamme lähimmäisen hädästä ei tarvitse välittää. Tärkeintä on, että minulla menee hyvin. Joskus myös tuntuu, että toisen ihmisen epäonnistuminen ja vaikeudet tuntuvat toisista ihmisistä vain hyvältä. Jos itsellä on sisällä paha olla, ei toivo hyvää myöskään muille ihmisille.
Anna-Maija Raittila puhuu koskettavasti kirjassaan askele askeleelta –uskoa ja luottamusta vuoden matkalle siitä vastuusta, mikä meillä jokaisella on. ”Entä jos me emme kuuntele, hiljene erottamaan Jumalan rakkauden tahtoa, kun hän huutaa keskelle välinpitämättömyyttämme jonkun lähellämme kärsivän ihmisen hädän sisältä? Jumala ei pakota meitä, Jumala ei vastoin tahtoamme alista meitä välikappaleikseen. Jääkö siis pelastuminen, vapauttamisen ihana ihme tapahtumatta vain meidän kylmyytemme ja velttoutemme takia? Jää. Niin näyttää käyvän yhä uudestaan. Herra armahda, niin näyttää käyvän yhä uudestaan tässä kristityssä maassamme. Mutta Jumala itse on hellittämätön. Hänen rakkautensa on kiivasta, kuluttavaa tulta. Se hiuduttaa hänen omaa Isän sydäntään, se pakottaa hänet itsensä yhä uudestaan liikkeelle, hellittämättömän toivon voimalla, etsimään kadonnutta, herättämään paatunutta, hiljaa, hiljaa sulattamaan kovaa sydäntäni.”
Terhi: Nainen tuntee tippuvansa syvään, tyhjään kuiluun. Pitkä avioliitto on ohi. Tunteet myllertävät omassa päässä sellaista vauhtia, että yöunet jäävät kokonaan pois. Ruoka ei aluksi maistu, mutta hetken päästä se alkaa maistua liiankin kanssa. Mikähän minussa oli vikana? Mitä tein väärin? Omasta mielestään nainen yritti todella parhaansa. Joka ilta hän rukoili vielä avioliiton aikana, että kunpa asiat muuttuisivat parempaan suuntaan. Jumala tuntui kovin hiljaiselta. Avioeron jälkeen nainen lopettaa rukoilun. Hän ei koe saavansa siitä mitään apua. Mutta kun aikaa on kulunut muutama kuukausi erosta, naiselle alkaa tulla kummallisia, välähdyksenomaisia ajatuksia avioliitosta. Ja ne välähdykset pelottavat. Samaan aikaan alkaa tulla toisenlaisia hetkiä: nainen tuntee kummallisia, kylläkin ohimeneviä onnenhetkiä. Kun nainen on vihdoin valmis, eräänä päivänä hän antaa koko kulissin romahtaa kerralla mielessään, mutta myös ääneen sanoen ystäville: minä olin yksinäinen koko avioliittoni ajan sekä alistettu. Naisen puhehana aukeaa. Hän jää sairaslomalle töistä ja tapaa ystäviään sekä erästä ammattiauttajaa. Asiat alkavat aueta hiljalleen. Nainen on itse valmis eheytymiselle. Hän ei syytä enää Jumalaa eikä itseään. Näin kääntyy uusi sivu.
Elina: Uskon siihen, ettei yksikään rukous tai huokaus mene hukkaan, vaikka niin monesti tuntuukin siltä. Kun Jumala vaikenee, hän pakottaa meitä luopumaan inhimillisistä suojarakennelmista ja etsimään häntä. Hän ei ole poissa. Päinvastoin. Mitä yksinäisempi, hylätympi ja pimeämmässä olen, sitä lähempänä hän on minua. Monet ajattelevat, että kääntyvät Jumalan puoleen sitten, kun vanhuus ja kuolema lähestyvät. Onhan sekin yksi mahdollisuus ja Jumala varmasti ottaa luokseen sen, joka kääntyy hänen puoleensa viime hetkelläkin. Jumalan rakkaus ja armahtavaisuus ovat niin käsittämättömän suuria. Jeesus kuoli ja nousi kuolleista aivan jokaisen ihmisen vuoksi. Ja Jumala tekee kaikkensa pelastaakseen jokaisen ihmisen!
Itse koen kuitenkin, että maanpäällinen elämä ilman Jeesusta tuntuisi jotenkin toivottomalta ja tyhjältä. Silloin kun omassa elämässäni on ollut vaikeuksia, olen monesti saanut lohtua Raamatun lupauksista. Rippiraamattuuni kirjoitettu kohta Jeremian kirjasta on kantanut minua monien vaikeiden aikojen yli: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Silloin kun ihmisten sanat ja tyhjät lupaukset eivät ole lohduttaneet, olen saanut lohdun Jumalan Sanasta. Toivo on tullut elämääni myös monesti rukousvastauksen tai ystävän kautta annetun profetian tai kuvan kautta. Kun taas kerran rukoilimme ystäväni kanssa minulle työpaikkaa, hän näki kauniin lahjapaketin, jossa oli punaiset nauhat. Tänään koen, että tämä työpaikka oli se Jumalan antama kaunis lahja.
Terhi:Monet ihmiset ajattelevat, että elämä lähellä Jumalaa on jotenkin ahdistavaa ja tylsää. Kuitenkin Raamatussa Paavali antaa meille ohjeen ”Iloitkaa aina Herrassa!”. Hengen hedelmät, joita syntyy silloin, kun tahdomme elää lähellä Jumalaa, ovat aika mukavan kuuloisia. Kukapa meistä ei haluaisi elämäänsä iloa, rauhaa, pitkämielisyyttä ja lempeyttä. Sitä kaikkea voimme saada elämäämme jo nyt. Luulen, ettemme aina haluakaan saada niitä. On helpompaa jäädä katkeruuteen ja itsesääliin kuin tehdä niistä parannusta ja pyytää Jumalalta apua, että hän nostaa meidät siitä pois.
Suomalaiseen kansanluonteeseen tuntuu kuuluvan tietynlainen melankolia ja epätoivo. Perheissä, työpaikoilla ja ystäväpiirissä on luvallisempaa valittaa ja puhua pahaa kuin kiittää ja ymmärtää parhainn päin. Masentua ja väsyä saa, mutta ei ehtiä tai olla terve. Innokaat, jotka laittavat itsensä likoon, joutuvat naurunalaisiksi. Kahvipöydissä, puhelimessa ja muistioissa käsitellään sitä, mikä meni väärin tai kaipaa korjaamista. Jos jollain on iloinen uutinen, muut vähättelevät sitä tai kadehtivat sen kertojaa, niin etteivät saa vilpitöntä sanaa suustaan.
Elina: Minulla on rukousystävä, jonka kanssa käymme usein läpi rukousaiheita ja rukousvastauksia. Yhteinen rukoileminen ja asioiden jakaminen ovat vaikuttaneet elämässämme niin, että olemme alkaneet nähdä elämässämme Jumalan pieniä ihmeitä. Elämästämme on tullut aivan kuin seikkailua, jossa Jumala vie meitä molempia niihin tehtäviin, jossa hän tarvitsee meitä. Tuntuu aivan uskomattomalta, että Jumala tahtoo oikeasti käyttää meitä tavallisia ja virheellisiä ihmisiä. Hänellä ei ole muita käsiä ja jalkoja.
Terhi: Pappeina joudun kohtaamaan kuolemaa usein. Omat sanat ovat vähissä silloin, kun pitäisi lohduttaa surevaa. Onneksi pappinakin voi ajatella olevansa vain Jumalan kädet, joita hän käyttää lohdutukseen. Hautajaisissa tunnelma on yleensä aika erilainen kuin muissa tilaisuuksissa. Ihmiset kuuntelevat ja janoavat lohdutusta. Silloin tuntuu helpottavalta, että voi lukea raamatuntekstejä ja puhua iankaikkisen elämän toivosta. Pääsiäisen ilosanoma on siinä, että Jeesus on ihan oikeasti kuolemallaan ja ylösnousemisellaan voittanut synnin, pahan ja kuoleman vallat. Silloin kun me turvaudumme Jeesukseen, meidän ei tarvitse pelätä yhtään mitään, ei edes kuolemaa. Siinä on toivon ydin!