Itsenäisyyspäivä on meille suomalaisille kaikille tärkeä ja iloinen päivä. Kiitollisuus on varmaan jokaisen mielessä oleva tunne, jos vähänkään on pohtii tätä päivää enemmän. Kiitollisuutta tunnetaan niitä kohtaan, jotka ovat rakentaneet tätä maata, tehneet siitä hyvän paikan asua. Kiitollisuutta tunnetaan niitä kohtaan, jotka ovat puolustaneet tätä maata, tehneet vapaudestamme ja itsenäisyydestämme kestävän asian. Kiitollisuutta tunnetaan niitä kohtaan, jotka ovat antaneet nuoremmille sukupolville mahdollisuuden menestyä – ovat kasvattaneet ja kouluttaneet meidät. Tämä on hyvä maa asua.
Kun tänään vietämme itsenäisyyspäivää haluan muutamin sanoin pohtia myös sitä, mitä itsenäistyminen on ja vertaan sitä nuoren itsenäistymiseen tai aikuistumiseen.
Kun nuori kasvaa ja muuttaa pois kotoa eli itsenäistyy, se ei tapahdu hetkessä. Hän hankkii ensin valmiuksia itsenäiseen elämään. Hän tarvitsee toimeentulon, asunnon ja riittävästi elämäntaitoa pärjätäkseen omillaan. Luonnollisesti vanhemmat haluavat vielä tukea ja auttaa. Tosin usein nuori pyristelee irti vanhempien otteesta, irti heidän liiallisesta vaikutuksestaan ja määräysvallastaan. Itsenäistyminen on silloin irrottautumista holhouksesta. Se on toki tärkeää. On pärjättävä yksin ja todistettava muille pärjäävänsä; on pystyttävä tekemään itse päätöksiä ja otettava vastuu tekojensa seurauksista. Mielenkiintoinen asia tässä yhtälössä on se, että aikuiseksi nuori tulee vasta kun toiset aikuiset tunnustavat hänet vertaisekseen. Hän voi olla täysi-ikäinen, kotoa pois muuttanut, mutta kuitenkaan häntä ei pidetä vielä aikuisena. Hänen täytyy saada siihen muiden hyväksyntä.
Kun maa tai kansa itsenäistyy, se tapahtuu usein niin, kansa taistelee itsensä vapaaksi, saavuttaa itsenäisyyden jonkun toisen vallan alaisuudesta. Maa julistautuu itsenäiseksi valtioksi ja vakuuttaa olevansa sellainen, että se pystyy hoitamaan kansan asioita, että sillä on riittävä sisäinen harmonia ja luotettavuus ja tasapaino. Se on itsenäinen – ei vain teknisesti vaan myös henkisesti ja pärjää valtiona muiden valtioiden joukossa. Mutta itsenäinen valtio on vasta sitten kun toiset valtiot tunnustavat sen sellaiseksi. Toiset valtiot tunnustavat sen aseman ja ovat valmiita ottamaan sen tasavertaisena yhteisöönsä.
Samalla kun siis itsenäisyys saavutetaan joskus poliittisin keinoin, joskus taistelemalla, niin itsenäisyys on aina myös jotakin sellaista, mikä saadaan lahjana muilta. Se saadaan juuri silloin kun se tunnustetaan. Itsenäisyys jota muut eivät tunnusta, ei ole itsenäisyyttä vaan itsepetosta.
Suomen kohdalla kaikki valtiot eivät suinkaan heti tunnustaneet maamme itsenäisyyttä. Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Japani tunnustivat sen vasta tammikuussa 1919. Aika oli levoton ja ehkä haluttiin nähdä, tuleeko tästä maasta mitään. Selviääkö maa todella niistä tehtävistä ja vastuista joita valtiolla on.
Kun itsenäisyys on saavutettu. Kun muut ovat sen tunnustaneet, siitä on pidettävä kiinni.
Vapaus on tavalla tai toisella aina uhattuna. Se ei ole milloinkaan itsestäänselvyys. Vapaudesta on pidettävä kiinni. Sksi meillä pitää olla uskottava puolustus. Jos sellaista ei ole, vapautemme on haihtattelua ja sellainen vapaus menetetään. Jos ei puolusta itseään ja itsenäisyyttään, sillon on kenen tahansa vietävissä.
Itsenäisyytensä voi siis menettää. Eri maiden kohdalla rajoja on piirretty uudelleen monta kertaa. Nuori mies tai nainen voi menettää itsenäisyytensä, vai voiko? Vakava psyykkinen sairastuminen voi merkitä sitä, että menettää itsemääräämisensä. Hänelle määrätään edunvalvoja. Mutta itsenäisyytensä voi menettää myös erilaisiin riippuvuuksiin. Kun alkoholi tai huumeet tulee hallitsemaan elämää, ihminen ei tee enää itse päätöksiä omassa elämässään, riippuvuus tekee ne hänen puolestaan. Ja silloinkin kun hän toivoo pääsevänsä riippuvuudestaan eroon, hän haluaisi, että joku muu ratkaisee hänen ongelmansa. Menetetty itsenäisyys olisi saavutetta ensin takaisin. Suomi meinasi menettää itsenäisyytensä omiin sisäisiin riitoihinsa heti itsenäistymisen jälkeen ja myöhemmin itsenäisyydestä taisteltiin sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Itsenäisyys oli liian kallis asia menetettäväksi. Se säilytettiin ja meidän vuorostaan on varjeltava sitä.
Entä tänään. Uhkaako meidän vapauttamme jokin? Vapaus on aina uhattuna. Meitä kohtaavista uhista tehdään jatkuvasti arvioita. On sisäisiä uhkia ja ulkoisia uhkia. Me olemme seuranneet uutisista maailman levottomuutta: Ulkoisetkin uhat ovat todelllisuutta. Uhat ovat kuitenkin erilaisia kuin ennen. Meihin ei ehkä kohdistu suoraa sotilaallista uhkaa. Mutta ympärillä on erilaisia asioita, joiden tuomaa uhkaa on arvioitava. Meidän uhkamme ovat myös ilmastonmuutos ja sitä seuraavat mahdolliset luonnonmullistukset, taloudellinen taantuma, terrorismi, kansainvälinen rikollisuus. Sisäiset uhat koittavat saada maahan levottomuutta aikaan anarkiaa, yhteiskuntarauhaa rikotaan. Myös tuloerot yhteiskuntaluokkien välillä luovat jännitteitä jne.
Tämän saarnan aihe ei kuitenkaan ole eikä voi olla politiikka eikä kansallisvaltion ideologinen pönkittäminen. Aihe voi olla vain Jeesuksen sanoissa. Kun Jeesus evankeliumissa puhui vapaudesta ja orjuudesta, hän ei ollut kiinnostunut juurikaan juutalaisen kansan itsenäistymisestä Rooman valtakunnan ikeen alta – hän puhui Jumalan valtakunnan näkökulmasta. Totuus tekee vapaaksi ja synti tekee orjaksi. Kuullessaan Jeesuksn sanat juutalaiset puolustautuivat ja vetosivat omaan kansallisuuteensa. He kuuluvat Aabrahamin jälkeläisinä Jumalan valittuun kansaan. Eivät he ole orjia.
Jeesuksen näkökulmasta kansallista vapautta uhkaavia asioita suurempi uhka on siinä, että on synnin orja. Siihen ei auta kansallisuus – ei edes kuuluminen valittuun kansaan – jos hylkää kansan keskelle lähetetyn vapauttajan. Ei Egyptin orjuudestakaan olisi vapautunut, jos ei olisi lähtenyt Mooseksen mukaan. Jeesus on vapauttanut meidät synnin orjuudesta. – Tarvitseeko tämä vapaus ja itsenäisyys muiden tunnustamisen – niin kuin aikuistumisessa tai maan itsenäistymisessä, se on todellista vasta kun muut tunnustavat sen. Kristityn vapauteen riittää, että Jumala tunnustaa sen. Jumalan valtakunnan vapauteen ei tarvita muiden tunnustamista, mutta kerran kaikkien polvet notkistuvat, kaikkien on kumarruttava tunnustamaan Jeesuksen herruus, valta ja kuninkuus. Me tunnustamme sen jo nyt sydämessämme.
Meidän olisi lähdettävä hänen johtamana kulkemaan kohti luvattua maata, taivaan kotia, uutta isänmaata kohti. Matka on pitkä ja vapautemme on jatkuvasti uhattuna. Mikä uhkaka kristityn vapauttamme?
Kun isät taistelivat Suomen vapauden puolesta. He taistelivat myös uskonnon vapauden puolesta. Meidän näkökulmamme mukaan vastassa oli silloin ateistinen pakkovalta. Kirkko on pystynyt Venäjällä jotenkin selviytymään, vaikka näyttääkin jälleen liittoutuneen vallan kanssa.
Onko meidän kotoinen kirkkomme liittoutunut vallan kanssa? Meillä on ollut läheiset suhteet valtioon – itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksen viettäminen on yksi sen ilmentymä. Tämä ei välttämättä vääristä kirkon sanomaa – sillä kansan enemmistö kokee tämän uskon omakseen. Tarkkana silti saa olla. Paljon kavalampi onkin se toinen valta, mikä hyvinvointisuomessa myös hallitsee – valta, jonka vaaroista Jeesus myös varoitti – rahan valta.
Meidän on tarkattava jatkuvasti ensimmäistä käskyä – sillä se varjelee suurinta vapauttamme. Meidän on kumarrettava vain Kristusta emmekä mammonaa. Hyvinvoinnin kiusaus yrittää kääntää katseemme pois Jeesuksesta maailman houkutuksiin, jotta unohtaisimme Jumalan.
Meidän vapautemme itsenäisenä valtiona on riippumaton uskonnollisista kysymyksistä. Mutta todellinen vapaus ihmisenä on vain silloin, kun Jeesus on vapauttanut meidät pimeyden vallasta – ja yhä uudelleen katkoo niitä synnin siteitä, jotka kaiken aikaa yrittävät vetää meitä takaisin. Siksi puolustamme vapauttamme turvautumalla niihin välineisiin, joita Jeesus on kansalleen antanut: rukous, Raamattu, jumalanpalvelus, ehtoollinen.
Uskontunnustus on itsenäisyysjulistuksemme, se on Jumalan valtakunnan lipunnosto. Samoin on suuri huojennus kun katsomme valtiomme lipun nousevan ja kuva-aiheena toistavan uskomme syvimmän tapahtuman, vapautemme taistelukentän tunnuksen – ristin.
Jumala on taistellut Golgatalla vapautemme puolesta ja voittanut oman kuolemansa kautta. Kiitoksemme tänään on kaksinkertainen. Kiitämme häntä vapaasta isänmaasta – ja kiitämme häntä vapaudesta, joka tekee meistä taivaan kansalaisia.