Jouluaamun evankeliumiin kuuluu yhtenä tärkeänä osana sen tuttuus. Kun kuulemme saman evankeliumin vuosi vuodelta yhä uudestaan, voi kuunnellessa melkeinpä samanaikaisesti toistaa mielessään tuon evankeliumin sanamuotoja. Samalla tavoin vaikkapa tuttu Enkeli taivaan -virsi on tarttunut mieleen lähtemättömällä tavalla.
Kaiken tämän tuttuuden keskellä lupasin kertoa teille tuosta oudosta sävelmästä, jonka olemme nyt pariin kertaan kuulleet. Tuo sävelmä on peräisin 1400-luvulta ja sitä laulettiin ja tanssittiin Euroopassa lasten ja nuorten keskuudessa suosittuna piirileikkinä. Tänä päivänä tuskin monikaan sitä tunnistaa, mutta renessanssin ajan Keski-Euroopassa sen tunnisti jokainen.
Kerrotaan, että piirileikin alussa joku nuorista tuli piirin keskelle ja lauloi seuraavaan tapaan: ”Minä tulen vierailta mailta ja tuon teille paljon uusia uutisia…” Idea oli, että laulaja hämmästytti kertomuksellaan vierailta mailta muita piirileikin laulajia. Sen ajan maailmassa vieraista maista terveisiä tuova oli suuri kiinnostuksen kohde, hän avarsi maailmankuvaa, muutti totuttua ajattelutapaa.
Eräs Martti-niminen perheenisä tunsi tämän leikin hyvin. Tuo isä näki laulun tekstin sisällössä saman ajatuksen, kuin ajatuksessa joulun ilosanoman viemisessä, hyvän sanoman viemisessä. Niinpä hän otti tuon laulun tekstin, muokkasi siitä muutamia sanoja, puki laulajat – perheensä lapset – enkelien vaatteisiin ja kohta tuttu piirileikkilaulu kuulosti tältä:
Tuon teille ilosanoman
nyt luota taivaan Jumalan.
Ja rauhan, riemun sana se
on viesti koko kansalle.
On lapsi tänään syntynyt,
on suuri Herran armo nyt.
Hän, Kristus, poika Jumalan,
lyö vallat turman, kuoleman.
Näin siis syntyi Enkeli taivaan -virsi. Sittemmin sävelmä vaihtui toiseen Martti Lutherin itse tekemään melodiaan ja sanatkin, varsinkin suomalaiset sanat ovat moneen kertaan muokkaantuneet. Joka tapauksessa Lutherille oli tärkeää, että taivaan enkelin virsi sai tuoda tutun evankeliumin kerta toisensa jälkeen outona ja hämmästyttävänä viestinä sitä kuuleville.
Erityisellä tavalla joulun evankeliumissa ovat läsnä nämä molemmat puolet, tuttuus ja outous. Itse asiassa jo viestin ensimmäisenä saanneille paimenillekin evankeliumi oli läpensä tuttu. Nimittäin jo profeetat olivat tämän ilosanoman etukäteen kertoneet – ilosanomaa tiedettiin odottaa. Ja kuitenkin samanaikaisesti ilosanoma on läpensä outo ja vieras, niin outo ja kauhistuttava, että kuulijat suorastaan pelkäävät tai hämmästyvät sanomaa.
Tavallaan myös apostoli Paavali puhuu epistolatekstissään tästä yhtäaikaisesta tuttuudesta ja outoudesta, nimittäin hän puhuu Kristuksen inhimillisyydestä ja jumalallisuudesta. Kristus on yhtä aikaa tunnistettava, inhimillinen ihminen ja toisaalta pelottava ja vieras Jumalan Poika.
On helppoa sulkea mielestään joulun evankeliumin toinen puoli, inhimillisyys tai jumalallisuus, tuttuus tai outous. Tuttuuteen takertuva sulkeutuu joulun lämpöön ja ihanuuteen, mutta jää lopulta kylmäksi suhteessa itseensä, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Outouteen takertuva puolestaan irtautuu inhimillisestä todellisuudesta ja musertuu lopulta armottomuuden alle.
Tuttuuden ja outouden välinen kuilu ei kulje vain ihmisen ja Jumalan välillä – samantapainen vieraus tulee esille jo inhimillisissä suhteissamme eri aikakausien ja kulttuurien välillä. Me emme enää voi tunnistaa 500 vuoden takaisia perinteitä meille tutuiksi. Toisaalta haastetta saattaa olla jo kahden sukupolven välillä tai vaikka eri kulttuuripiireissä syntyneiden välillä. Ovatko toisen perinteet automaattisesti vääriä, jos ne eivät ole meille tuttuja?
Joulun seimelle lähtevä joutuu kyseenalaistamaan totutut perinteet. Hän ei mene tuttuun ja turvalliseen paikkaan, vaan hän tulee köyhyyden ja kylmyyden keskelle, sodan ja rauhattomuuden keskelle. Suurin säikähdys ja pelko ovat lopulta siinä, miten helposti ihminen voi tulla välinpitämättömäksi sille elämälle, jota maailman todellisuudessa eletään.
Uuden edessä ja epävarmuudessa ihmisen turva voi olla vain siinä, että jokin tuttu ja turvallinen, jokin muu kuin minä itse, kantaa minua eteenpäin. Suunta ja tapa, mihin ja miten minua kuljetetaan, eivät kuitenkaan ole aina niitä, joita itse toivoisin tai haluaisin. Jouluevankeliumi päättyy seimellä vierailleiden yhteiseen ylistykseen ja toteamukseen, että kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.
Yhtäaikainen tuttuus ja vieraus ovat nyt tulleet yhteiseksi, usko on tullut yhteiseksi, jäljellä on yhteinen ylistys.