Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?”
Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen ja sanoi:
”Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Ja joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
(Voi tätä maailmaa ja sen viettelyksiä! Viettelysten täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat! Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan parempi, että käsipuolena tai jalkapuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat kädet ja jalat tallella heitetään ikuiseen tuleen. Ja jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset sisälle elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.)
Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat taivaissa joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja.”
Edellä kerrottu tilanne opetuslasten ja Jeesusten kohtaamisesta on varsin tyypillinen evankeliumikertomus. Jeesuksen luo tulee ihminen, jolla on kysymys. Jeesus ei vastaa kysymykseen, vaan antaa tietoa jostain paljon tärkeämmästä – tällä kertaa taivasten valtakunnan tärkeysjärjestyksestä. Opetuslapsia kiinnostaa, kuka mahtaakaan olla taivasten valtakunnassa suurin. Ehkä he odottavat listaa tärkeistä ja hyvistä ihmisistä. Ehkä he odottavat olevansa itse noiden tärkeiden joukossa. Mutta Jeesus keikauttaa asetelman ylösalaisin. Kaiken keskelle nousee lapsi. Jos ette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette edes pääse taivaaseen.
Jumalan valtakunta eli taivas ei ole paikka, jossa ihmisiä asetetaan jonoon maallisten mittapuiden mukaan. Siellä tärkein on se, joka ymmärtää jotain Jumalasta ja toisista ihmisistä. Se, joka ymmärtää, ettei tässä elämässä tärkeää ole oma paikka ja menestys. Se, joka ymmärtää, ettei Jumalalla ole suosikkeja. Se, joka ymmärtää olevansa riippuvainen Jumalasta.
Jeesuksen aikaan lapsi ei ollut tärkeä tai ihailtava. Hän oli keskeneräinen, arvokas vasta sitten, kun alkoi olla hyödyksi. Lapsi oli tarvitseva, heikko ja kehityksessään vielä vaillinainen. Juuri siksi lapsesta tuli esimerkki. Lapsi edustaa sitä, joka ei osaa itse, vaan tarvitsee apua. Usein puhutaan ihailevasti lapsen innosta ja avoimuudesta. Ne ovat hienoja ominaisuuksia. Mutta suhteessa Jumalaan tärkeämmäksi nousee lapsen ominaisuuksista nimenomaan tarvitsevuus. Se, että ymmärtää oman avuntarpeensa ja pyytää rohkeasti kaikkea tarvitsemaansa. Se on jumalasuhteen ydintä.
Raamattu kehottaa monessa kohti meitä anomaan ja pyytämään asioita Jumalalta. Kuinka moni tähän pystyy? Kun edessä on kiperä tilanne, aletaan puskea kaikin voimin haasteita kohti ja vasta omien voimien loppuessa käännytään Jumalan puoleen. Kuulostaako tutulta? Luulen, että mitä enemmän ihminen on ehtinyt nähdä elämää, sitä helpompi hänen on turvata Jumalan apuun. Siksi ajattelen, että yhtä lailla Jeesus olisi voinut nostaa keskiöön ja ihanteeksi jo elämänsä ehtoopuolelle ennättäneen ihmisen. Kun on nähnyt paljon, joutunut luopumaan kaikesta, tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa asioiden eteen, on ehkä huomannut, ettei elämä siitä sen kummemmaksi muutu. Silloin on helpompi heittäytyä Jumalan varaan. Vai mitä luulette? Kun ymmärtää, ettei ihmisen voima riitä hallitsemaan elämää ja sen eri ilmiöitä, on helpompi antaa kaikki kunnia Jumalalle.
Nikean uskontunnustus löytyy sieltä virsikirjan viimeiseltä sivulta. Sitä käytetään kirkossa harvemmin, mutta tänään tutkimme sen ensimmäistä kappaletta. Me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan. Siinä tunnustetaan, että Jumala on luonut myös näkymättömän maailman. Päivän evankeliumi puhuu enkeleistä, jotka katselevat taivaassa Jumalan kasvoja. Vähäiset ei enää tässä kohti viittaa vain lapsiin, vaan kaikkiin niihin, jotka nöyrtyvät ja pääsevät sisään Jumalan valtakuntaan. On siis olemassa jotain, jota emme näe. Ja on olemassa vakava varoitus, ettemme halveksi ketään. Että erityisesti emme halveksi heikkoja. Opetuslapsetkin olivat kiinni näkyvässä maailmassa ja sen tuomissa iloissa ja eduissa. He eivät osanneet nähdä olennaisinta. He eivät ymmärtäneet, ettei uskossa ole kyse minusta tai sinusta, vaan joukosta Jumalan armahtamia ihmisiä, joiden tehtävä on rakastaa toisiaan. Ei ole tarkoitus hyppiä toisten yli, ei ole tarkoitus esiintyä auttajana kiillottamassa omaa kruunuaan. Ei. Tarkoitus on rakastaa aidosti, auttaa aidosti ja kutsua kaikkia mukaan Jumalan valtakuntaan. On unohdettava muotit ja kaavat siitä, millainen ihminen voi olla Jumalan kutsuma ja rakastama.
Katsokaa alttaritaululla kärsivää Kristusta. Hän on häpeässä ja tuskassa. Ja silti hän on voittaja. Hän on pilkattavana ja loppunsa edessä. Ja silti hän on avaava täysin uuden maailman. On jotain, mitä me emme näe. On jotain, mitä me emme ymmärrä.
Raamattu kertoo ihmisten kohdanneen enkeleitä. Jumalalta tuodut viestit ovat saaneet ihmiset toimimaan Jumalan tahdon mukaan. Enkelin ilmestyminen on järisyttävä, hiukan pelottavakin kokemus. Mutta enkelin viesti alkaa lohdullisilla sanoilla: ”Älä pelkää.” Enkelit ovat Jumalan taivaallinen sotajoukko. He ovat viestinviejiä, Jumalan lähettämiä ja Jumalan luomia. Psalmissa 91 kerrotaan : ”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” Mitä elämässä tuleekaan vastaan, Jumala on vierellämme. Hän itse tietää, mitä on kipu ja suru, häpeä ja kärsimys. Hän odottaa meitä – lapsenkaltaisia ja luottavaisia.