Seurakunta on marraskuussa päättämässä kirkko-vuotta. Silloin katseet suunnataan maailmanhistorian loppunäytökseen, Jeesuksen paluuseen. Kirkko ja kristityt odottavat sen tapahtuvan milloin tahansa. Sitä on odotettu koko kirkon kaksituhatvuotisen historian ajan. Paavali odotti sen tapahtuvan hänen elinaikanaan. Monesti ajan merkkejä on tutkittu ja pohdittu ”meidänkö aikana tämä kaikki tapahtuu”. Meidän sukupolvemme ei tee asiassa poikkeusta. Levottomuudet, sodat, luonnonkatastrofit, onnettomuudet, talouskriisi, länsimaiden luopuminen uskosta, kun humanismi ja raha nostetaan Jumalan edelle, ovat monelle niitä asioita, joita nähdään merkkeinä tuon ajan koittamisesta. Opetuslapsia kysymys kiinnosti ja he utelivat sitä Herralta. Koko Markuksen evankeliumin 13 luku käsittelee tätä teemaa, muut evankeliumit samoin kiinnittävät paljon huomiota lopun aikoihin. Evankeliumit käsittelevät sitä yllättävän paljon siihen nähden minkä verran siitä kirkossa puhutaan.
Me odotamme Jeesuksen paluuta. Hän on sanonut tulevansa takaisin, mutta hän ei ole kertonut ajankohtaa. Hänen paluunsa tapahtuu äkkiarvaamatta, mutta hän ei tule kuitenkaan salaa, niin kuin silloin kun hän syntyi pieneksi lapseksi ja kapaloitiin Betlehemin seimeen. Hän tulee luomakunnan valtiaana ja kuninkaana. Silloin koko maailmankaikkeus annetaan hänen valtaansa.
Jeesuksen paluussa asioiden todellinen olemus paljastuu. Koko kirkon historian ajan Jeesus on ollut halveksittu pimeässä maailmassa, vaikka rakkaudessaan hän on antanut henkensä sen elämän edestä. Tuona päivänä käy ilmi kuka hän on. Usko vaihtuu näkemiseksi ja toivo saavuttaa päämääränsä, taistelu pimeyttä vastaan päättyy. Kun hän tulee takaisin, pimeä maailma nukkuu piittaamattomana edelleen synnin unessa. Se on yrittänyt saada myös uskovien lamppuja sammumaan ja heitä uinahtamaan samaan uneen. Mutta Jeesus odottaa, että hänen omansa ovat hereillä, valvovat ja vastaanottavat hänet iloiten. Päivän evankeliumissa jokainen voi huomata Jeesuksen sanoissa, että valvominen on äärimmäisen tärkeää. Tämä saarna on tänään herättelevää puhetta, että uskon lamppuja hoidettaisiin, että entistä palavammin tarttuisimme toivomme perustaan, Jeesukseen. Kovin monta vitsiä ei voi saarnaan liittää ollakseni uskollinen sille, mitä Jeesus tänään sanoo.
Pitäkää varanne, valvokaa, varokaa – nämä sanat on sanottu Jeesuksen paluuta odottavalle seurakunnalle. Ne kehottavat ryhdistäytymään ja tarkastelemaan omaa tehtävää ja uskollisuutta. Onko sydämeni kiinnittynyt taivaaseen? Olenko nukahtamassa synnin uneen? Houkutteleeko maailman rikkaudet enemmän kuin sielun pelastuminen ja Jumalan valtakunta? Jos Jeesus tulisi tänään olisiko hereillä ottamassa hänet riemuiten vastaan? Herättääkö ajatus Jeesukseen paluusta sinussa iloa vai pelkoa? Jos herättää pelkoa tai ahdistusta – sitä tunnetta ei tarvitse hävetä tai paeta. Se on hyvä tiedostaa ja pohtia sen syytä ja näin tulla lähemmäs uskonsa peruskysymyksiä ja elämänsä perussitoumuksia.
Jokaisen kristityn elämä on taistelua vanhan ja uuden ihmisen välillä. Vanha ihminen meissä rakastaa maailmaa ja haluaisi mennä pimeään. Uusi ihminen meissä rakastaa Jumalaa ja valoa.
Kysymys: Mitä tämä valvominen on ja miksi tarvitsee valvoa?
Tausta evankeliumin tilanteessa on se, että Jeesus vertaa itseään mieheen, joka matkustaa pois ja lähtiessään antaa kullekin palvelijalle oman tehtävän Erityisesti ovenvartijan valvominen nostetaan esille. Kun hän pyytää valvomaan, hän sanoo tulevansa äkkiarvaamatta. Kellonajat, jotka hän yllättävälle paluulleen antaa ovat yövartion tunteja – auringon laskettua illalla (ensimmäisen vartion aikaan) keskiyöllä (toisen vartion aikaan), kukonlaulun aikaan (eli kolmannella vartiolla) tai vähän ennen auringon nousua (viimeisellä vartiolla). Siksi puhutaan valvomisesta. Vertauksessa valvominen ei tietenkään tarkoita että luopuisimme yöunista. Vaan yö, jossa valvotaan, on sitä pimeyttä, jossa maailma elää lankeemuksen tähden. Maailmassa hallitsevat synnin ja pahan voimat. Jeesus tuli pimeään maailmaan tuomaan valon Jumalan luota – hyvyyden, rakkauden, oikeudenmukaisuuden, vanhurskauden, pyhyyden ja evankeliumin valon.
Kastetoimitus on lapsen siirtämistä pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan. Se tulee esille erityisesti ristinmerkin tekemisen yhteydessä: vapauta lapsi pimeyden vallasta. Kirjoita hänen nimensä elämän kirjaan ja johdata häntä valossasi. (ota pyhä ristinmerkki otsaasi ja rintaasi…)
Miksi siis tarvitsee valvoa? Jos kaikki pääsisivät taivaaseen, valvominen olisi tarpeetonta. Mutta Jeesus teroittaa sen merkitystä. On varottava nukahtamasta synnin uneen, koska se merkitsee tuhoutumisen vaaraa, hukkumista pimeän maailman mukana silloin kun Jeesus tulee takaisin.
Valvominen on jatkuvaa kilvoittelua ja parannuksen tekoa. Kääntymistä Jumalan puoleen, taistelemista syntiä vastaan omassa itsessään. Se on myös turvallista luottamista Jumalan täytettyyn työhön ja siihen, että meissä alkamansa työn hän vie päätökseen. Me olemme valon lapsia. Uskon liekki on pidettävä palavana. Valvokaa sydäntänne ja valvokaa sitä, mitä opetusta Jeesukse nimessä annetaan. Eksyttäjiä on myös liikkeellä, kuten evankeliumin samassa luvussa aikaisemmin kirjoitettiin. Kaikki valonlähteet eivät johdata uskon poluille. Punaiset lyhdyt houkuttelevat ja eksyttävät kulkijan pimeän kujille ja synnin teille.
Mikä meitä estää valvomasta? Miksi se on vaikeaa? Jeesuksen paluu kestää ja kestää. Väsymme odottamiseen, kilvoitukseen ja Jumalan antamiin koettelemuksiin, jossa hän riisuu meitä omasta voimasta ja omasta hurskaudesta, jossa omin ponnistuksin yritämme käydä hyvästä uskon soturista. Maailman houkutukset vetävät meitä joka hetki uneen.
Valvominen ja hereillä ole ei vaadi ponnisteluita ihmiseltä päivällä. Se on luonnollista. Kun mieli on suuntautunut päivän askareisiin, mieli pysyy virkeänä. Mutta päivälläkin väsymys voittaa, jos joudut tekemään jotakin kovin yksitoikkoista. Sellaista on esimerkiksi suoran tien ajaminen autolla, jossa maisemat ei tunnu vaihtuvan. Metsää tien reunassa samanlaisena kilometristä toiseen. Uskon polku tai tie tuntuu välillä tällaiselta yksitoikkoiselta tieltä, jossa mitään ei tapahdu. Epäilemättä vapaiden suuntien illat kiehtovat toisia siksi, koska siellä todistetaan Jumalan tekevän milloin mitäkin suurta, että eletään ihmeen keskellä, sairaita paranee ja Jumalan voimateot ympäröivät. Mutta jos tällaista hehkutusta jatkaa vuodesta toiseen, se ei tunnu enää miltään. Yksitoikkoisuus kuuluu asiaan. On odotettava, uskottava ja valvottava silloinkin, kun ei tunnu missään. Aabrahamkin odotti Jumalan lupausten täyttymistä, vaikka jälkeläistä ei näkynyt eikä kuulunut. Hän luotti lupaukseen. On elettävä uskostamme. Uskottava ilman ihmeitä, uskottava vaikka ei näe, riiputtava kiinni Jumalan lupauksissa – sitä usko on.
Kun muut nukkuvat, kun ympärillä on pimeää, on vaikea itse valvoa. Siksi on hyvä, että on seuraa. On hyvä että yksitoikkoisella tiellä auton vieruspenkillä joku toinen valvoo kanssasi juttelee ja pitää hereillä.
Entä jos nukahtaa – kuka herättää? Jeesukseen omat opetuslapset nukahtivat, vaikka Jeesus oli heitä kehottanut useastikin valvomaan ja rukoilemaan. Jeesus herätti oppilaansa. Jumalan Henki voi meidät herättää, valvova kristitty ystävä voi herättää. Herääminen onnistuu hyvin, kun nukahtaminen on tapahtunut hetki sitten. Mutta jos nukkuu syvässä synnin unessa. Silloin ei voi toinen kristitty enää herättää. Unikuvat ovat vallanneet mielen. Herättelijät ovat rauhan häiritsijöitä. Hän nukkuu ja unimaailmassa kokee jonkinlaista rauhaa, mutta se on väärää rauhaa. – se on unta joka juopuneella on hangessa. Sinne jäätyy kuoliaaksi.
Vaikka meidät on armosta pelastettu, ilman omaa panostamme, otettu pimeydestä valoon, Jumalan rakkauden suojaan. Makaamaan meidän ei pidä jäädä. On noustava ja elettävä valon lapsena ja valon merkkinä pimeässä maailmassa – kunnes viimein kirkkauden aamu koittaa, saamme käydä vastaan Jeesusta – väsymyksemme vaihtuu iloon, usko näkemiseen ja pelastuksen riemuun.