Paltaniemen vanha puukirkko upeine seinä ja kattomaalauksineen on minulle tuttu ja rakas siltä ajalta, kun sain palvella Kajaanissa pappina. Kirkon takaseinän suuren fresko kuvaa voimakkain vedoin viimeistä tuomiota, jopa niin voimakkain, että maalauksen alaosa peitettiin aikanaan valkoisella maalilla. Vieläkin saatamme maalauksesta aavistaa syyn kuvan alaosan peittämiseen. Ylhäällä taivaan ilossa Kunnian kuninkaan molemmin puolin istuu tyyni ja arvokas herraseura. Kohti helvettiä alas syöksyvien joukossa sen sijaan erottuu erityisen paljon naisia kauhun ilme kasvoillaan. Kertooko maalaus enemmän maalarin omasta vai hänen aikansa ajatusmaailmasta, sitä emme tiedä.
Totta on varmaan kuitenkin se, että kaikkina aikoina meillä on ollut omat käsityksemme siitä, keiden paikka saattaisi olla niiden joukossa, jotka viimeisellä tuomiolla kutsutaan juhlaan mukaan tai niiden, joilta ovi suljetaan. Toisten arviointiin, tuomioihin ja leimaamiseen meillä ihmisillä on ollut valmiutta kaikkina aikoina. Siitä Herramme meitä kuitenkin varoittaa. Älkää te tuomitko. Vertauksessa kahdesta kylväjästä Jeesus varoittaa innokkaita palvelijoita erottelemasta valhevehnää oikean joukosta ennen korjuuaikaa, ettei oikea kasvu samalla tulisi tallatuksi maahan. Samoin vertaus nuotasta, jonka kalat erotellaan rannalla, on kuva erottelusta, jonka aika ei ole vielä ja joka ei lopultakaan ole meidän tehtävämme.
Kaikki ihmisten tuomiot päättyvät kerran. Niin tuomitsijat ja syyttäjät kuin syytetyt ja tuomitutkin ovat silloin samanveroisina Jumalansa edessä. Silloin ei ratkaise ihmisen hyvä tai huono maine, eivät voitot ja tappiot, ei hyvä asema tai huono. Silloin eivät ratkaise suhteet eikä ansiolista.
Mikä silloin ratkaisee? Mitä silloin tutkitaan? Jeesuksen oma kuvaus viimeisestä tuomiosta on äärimmäisen pelkistetty, ja juuri sellaisenaan selkeä. Kysymys on armahtavaisuudesta ja armottomuudesta, elämän jakamisesta toisten kanssa tai toisten hylkäämisestä osattomiksi jättämisestä.
Kuningas, siis Jeesus itse, on jo ollut tekemisissä niiden kanssa, jotka ovat armahtaneet nälkäisiä, janoisia, sairaita, kodittomia (tarkkaan kääntäen muukalaisia, toisiin kansoihin kuuluvia), alastomia ja vankeja. Hän muistaa ne, jotka ovat asettuneet näiden turvattomien, osattomien, ulkopuolisten, hylättyjen ja häpeäänsä kantavien ihmisten vierelle ja jakaneet elämän heidän kanssaan. Ne, jotka ovat jakaneet elämänsä heidän kanssaan, kutsutaan nyt osallisiksi elämästä Jumalan kanssa. Ne jotka ovat toisia armahtaneet, armahdetaan. Jeesus itse jakaa elämänsä näiden oikeutta janonneiden ja yhteyttä kaivanneiden kanssa. Hän kutsuu Isänsä kotiin nämä synnin haavoille lyömät, nämä Jumalan edessä alastomat ja kodittomat muukalaiset.
Toisaalta näemme, että kuningas ei tunne niitä, jotka ovat kulkeneet kärsivien ohi. Hän ei tunne omikseen niitä, jotka ovat voimansa tunnossa tuominneet onnettomat lähimmäisensä siihen tilaan, jossa nämä ovat olleet. Nyt he itse saavat osakseen sen, mitä ovat osoittaneet muille: tuomion ja hylkäämisen.
Tämän selkeän ja pelkistetyn viimeisen tuomion kuvauksen äärellä herää kysymys: Miksei Jeesus puhu uskosta mitään? Puhuuhan hän toisaalla, että juuri usko häneen on se, mikä syntisen pelastaa. Yhtä kirkkaasti apostoli Paavali opettaa: me kaikki olemme tekojemme perusteella syntisiä, mutta Jumala tekee syntisen vanhurskaaksi uskon kautta. Tämä uskonvanhurskauden oppi on meille luterilaisille koko uskomme kulmakivi. Ja kuitenkin nyt näyttää, että viimeisellä tuomiolla katsotaankin vain tekoja ja laiminlyöntejä.
Kristuksen kuninkuuden sunnuntain evankeliumi suorastaan pakottaa meitä tutkimaan, mikä on uskon ja rakkauden suhde. Ja mitä syvimmältään on usko ja se rakkaus, josta Jeesus viimeisellä tuomiolla omansa tunnistaa? Usko ei ole pelkkää totena pitämistä. Usko ei myöskään ole mikään tunne- tai tahtotila, johon voisimme itsemme virittää.
Ei rakkauskaan ole sitä, että vain tiedostamme lähimmäistemme kärsimyksen, maailman epäoikeuden-mukaisuuden ja tunnustamme sen. Eikä rakkaus ole vain tunne- tai tahtotila, johon voisimme itsemme virittää. Voimme pakottaa itsemme hyviin tekoihinkin oman maineemme ja etumme vuoksi, mutta emme rakkaudesta. Ilman aitoa rakkautta pitäisimme tarkasti mielessämme jalot suorituksemme ja hämmästyisimme tuomiopäivänä vasemmalle joutuneiden tavoin, eikö meidän uhrauksiamme ja jaloja tekojamme kirjattukaan taivaassa.
Todellinen usko ja aito rakkaus ovat yhtä siinä, että emme voi kumpaankaan itse virittäytyä ja pakottautua. Kumpaakaan emme voi saavuttaa omin avuin ja päätöksin. Sekä usko että rakkaus ovat Jumalan lahjoja, Pyhän Hengen lahjoja. Ne eivät kuitenkaan ole erillisiä lahjoja, vaan ne kuuluvat erottamatta yhteen. Usko ei nimittäin ole – niin Luther opettaa meille – ainoastaan luottamusta Kristukseen ja hänen armoonsa. Se on enemmän. Se on sitä, että Kristus armahtaa meitä ja asettuu sisimpäämme asumaan. Hän tuo sydämeemme, joka on tyhjä, kylmä, pimeä ja kaikkeen hyvään voimaton, sen, mitä hänellä on. Hän tuo turvallisen luottamuksen Isään, koska hänellä itsellään on tämä luottamus. Ja hän tuo sisimpäämme rakkauden syntisiin, hylättyihin, ahtaalle joutuneisiin lähimmäisiin, koska sekin kuuluu hänen olemukseensa. Hän tuo siis itsensä ja sen, mitä hänellä on: uskon ja rakkauden. Yhtä vähän kuin voimme erottaa uskoa ja rakkautta Jeesuksen olemuksessa, yhtä vähän voimme erottaa niitä hänen omissaan.
Viimeisellä tuomiolla Jeesus tunnistaa omissaan oman työnsä. Siksi armahdetut hämmästelevätkin: Milloin me muka olemme tehneet tämän kaiken hyvän. Itsessään he ovat tunteneetkin vain oman riittämättömyytensä ja rajallisuutensa, omat laiminlyöntinsä ja epäonnistumisensa. Siitä, missä Kristus oli käyttänyt heitä rakkautensa välineinä, he eivät ole lukua pitäneet.
Viimeisellä tuomiolla on siis kysymys vain uskosta ja vain rakkaudesta. Ne ovat saman asian kaksi kääntöpuolta. Toista ei voi olla ilman toista. Omatekoinen usko, hurskastelu, ei sisällä Kristuksen rakkautta syntisiin. Omatekoinen rakkaus, jalot pyrkimykset ja omahyväinen sankaruus ovat hiekalle rakennettu talo, joka romahtaa viimeisellä viimeisellä tuomiolla. Meille on vain siunaukseksi, jos kaikki omatekoinen ja omahyväinen hurskautemme joutuu konkurssiin elämän koettelemuksissa jo aikaisemmin.
Toivomme on siis siinä, että Kristus itse tulee, asettuu sydämeemme ja tekee pelastavan työnsä. Hän tulee, kun hänelle on tilaa. Tilaa on siellä, missä kaiken oman kestämättömyys on koettu ja tunnustettu. Hänelle on tilaa siellä, missä sisin kaipaa Kristusta autiona ja pimeänä. Hänelle on tilaa siellä, missä omat voimat eivät riitä ja missä kaikki raukeaa tyhjiin ilman Jumalan apua.
Viimeisellä tuomiolla tuomari asettuu niiden puolelle, jotka ovat keskellä elämää tunnustaneet oman voimattomuutensa ja tappionsa. Tuomarina on Kristus, joka on asettunut heidän puolustajakseen. Hän on taistellut heidän puolestaan ja heissä. Heissä hän on uskonut ja rakastanut. Nyt hän tunnistaa omansa näissä loppuun uupuneissa ja ihmisten tuomioiden haavoittamissa kulkijoissa. Hän on odottanut heitä kotiin ja sinne hän heidät saattaa.
Tuomiosunnuntainkin sanoma on siis evankeliumi, ilouutinen. Se on hyvän kuninkaan rohkaiseva lupaus tässä synnin ja ihmisten tuomioiden maailmassa: Älkää pelätkö, minä olen. Minä kuljen kanssanne ja saatan teidät kotiin. Pysykää minussa niin minä pysyn teissä.