Tätä lähtösaarnaani saarnaani valmistellessa nousi mieleeni vanha sananpalvelijan huoneentaulu, jota nuorena pappina katselin Kajaanin kirkon sakastin seinällä. Sen lopussa kehotettiin: ”Valmista jokainen saarna niin kuin se olisi sekä sinulle että kuulijoille viimeinen.” Ajatuksena oli varmaan, että aina on keskityttävä olennaiseen. Tämän päivän evankeliumin sanat olivat Jeesuksen viimeisiä puheenvuoroja ennen hänen viimeistä ateriaansa ja vangitsemistaan.
”Pitäkää varanne! Olkaa valveilla!”, Jeesus kehottaa. Mitä tämä tarkoittaa meille hänen tämän päivän joensuulaisille, suomalaisille tai eurooppalaisille seuraajilleen. On helppo jälkeenpäin päivitellä, miten kristityt yhdessä ja toisessa historian vaiheessa ovat nukkuneet, antaneet kauhistuttavien vääryyksien tapahtua, olleet siinä osallisinakin, vaienneet asioista, joista olisi pitänyt avoimesti puhua tai tyytyneet puhumaan, kun olisi pitänyt rohkeasti toimia.
Saatamme ihmetellä niiden kristittyjen ylemmyydentuntoista hurskautta, jotka ovat sallineet oman yhteiskuntansa harjoittaman orjakaupan, maaorjuuden tai siirtomaaherruuden tai minkä tahansa ihmisen alistamisen, nöyryyttämisen ja hyväksikäytön ja rakentaneet sivistykseksi kutsumansa hyvinvoinnin sen varaan. Tai saatamme ihmetellä, miten kaltaisistaan huolehtivat ihmiset ovat voineet kääntää selkänsä muille kaikesta välttämättömimmästäkin osattomille. Miten he ovat saattaneet karkottaa yhteisönsä ulkopuolelle ne, joiden ainoa vika on ollut olla erilainen kuin muut, osaton siitä, mikä muille on itsestään selvää? Ihmettelemme myös, miten helposti kristittyinä itseään pitävät ihmiset ovat olleet kiihotettavissa vihaan kansakunnan vähemmistöjä, muukalaisia tai toinen toisiaan vastaan. Tai ihmettelemme, miten kristityt ovat jaksaneet kiistellä keskenään, kun olisi ollut aika antaa todistus yhteisestä uskosta ja sille rakentuvasta yhteydestä ja rakkaudesta.
Valveilla ovat olleet kuitenkin ne, jotka ovat rohjenneet asettua heikkojen ja osattomien puolelle, rakentaneet vihan keskelle hiljaisuudessa rauhaa ja sovintoa tai ne, jotka ovat astuneet esiin äänettömien äänenä ja herätelleet ihmisten nukkuvia omiatuntoja. Jälkeenpäin näemme, miten tärkeitä herättelijöitä ja valon kantajia nuo ihmiset ovat omana aikanaan olleet.
Kuinkahan arvioivat kristityt sadan vuoden päästä meitä, tämän päivän suomalaisia tai eurooppalaisia kristittyjä, tai ne kristityt veljemme ja sisaremme, jotka tulevat tänne kaukaa puutteen ja toisenlaisen kulttuurin keskeltä. Näkevätkö hei meidät valppaina ja valvomassa?
Tässä maailmassa sanoma Kristuksesta leviää tänään ennen näkemättömällä voimakkaasti monissa Afrikan ja Aasian maissa. Usko Kristukseen on siellä uuden toivon tuoja. Se merkitsee pelkojen väistymistä, ihmisen arvon löytämistä. Siellä usko ei ole asia, josta vaietaan. Uskon perusteista ja harjoittamisesta ollaan kiinnostuneita, koska juuri se kantaa elämän arjessa.
”Pitäkää varanne! Olkaa valveilla!” Onko meille käynyt, kuin Jeesuksen kuvaamille palvelijoille, jotka nukkuivat isäntänsä tulon lähestyessä. Nukkuminen on sitä, ettei katso ympärilleen, ei näe, mitä ympärillä tapahtuu. Nukahtanut on se, joka mukavuudenhalussaan unohtaa ne, jotka isäntä on jättänyt hänen vastuulleen, ei ryhdy siihen, johon Kristus itse toivoisi hänen rohkeasti tarttuvan.
Epävarma ja mukavuudenhaluinen ihminen seuraa toisia samanlaisia. Hän haluaa olla muiden hyväksymä eikä halua erottua joukosta. On yksinkertaisinta elää niin kuin muutkin elävät, tavoitella sitä, mitä kaikki tavoittelevat. Epävarmalle on riittää, ettei ole muita huonompi, vaan jostakin löytyvät ne, joiden kelvottomuus voidaan yhdessä tuomita. Sovinnaisuus ja trendien mukana ajelehtiminen ovat periaatteessa sama asia. Kyse on parven seuraamisesta, oman paikan saavuttamisesta sen ehdoilla. Se on kaukana kristityn valppaudesta ja valvomisesta.
Valppaus, valvominen on kaukana myös sellaisesta pelokkuudesta, missä kaikki uusi ja erilainen tuntuu uhkaavalta ja saa vihollisen kasvot. Pahaa maailmaa vastaan suojautunut ja linnoittautunut kristitty ei uskalla katsoa ympärilleen avoimin silmin. Hän torjuu ne, joita hänen tulisi rakastaa. Hän tuomitsee ne, jotka odottavat häneltä laupeutta.
Kristityn valvomisen ei ole lähimmäisten valvomista. Se ei ole varuillaan oloa pahaa maailmaa vastaan. Päivän uuden testamentin teksti varoittaa meitä siitä, mikä meitä uhkaa omassa sisimmässämme. Sillä uhkalla on monta nimeä: itsekkyys, mukavuudenhalu, ylpeys, omahyväisyys, pelokkuus. Valvomme, kun tunnistamme itsessämme kaiken sen, mikä estää meitä valvomasta, olemasta aidosti ja oikeasti valona ja suolana tässä maailmassa.
Ei riitä, että tunnistamme ja tunnustamme sen, mikä meitä omassa sisimmässämme uhkaa. Vartijan tehtävä ei tule hoidetuksi sillä, että hän tunnistaa vaaran. Hänen on pyydettävä, hälytettävä apua. Kristus tietää, millaisia me olemme. Hän tunsi oppilaansa, jotka eivät taistelun keskellä jaksaneet valvoa. Hän antoi sokeille silmät nähdä, mitä ympärillä tapahtuu. Hän herätteli nukkuvat oppilaansa. Hän karkottaa pelon ja antaa rohkeuden toimia rakkautensa vaatimalla tavalla. Kristityn valvominen voi olla vain valvomista Kristuksen kanssa. Kirkkomme jumalanpalvelusten kirjassa on rukoushetki päivän päättyessä. Sen yhteydessä rukoillaan ennen ja jälkeen kiitoslaulun:
Suojele, meitä, Herra, valvoessamme,
varjele nukkuessamme,
niin että valvomme Kristuksen kanssa
ja voimme levätä rauhassa.
Valvominen Kristuksen kanssa ei ole pelokasta odotusta, ei ahdistunutta itsensä tarkkailua, eikä loputonta riittämättömyyden valittamista. Se on lepoa Kristuksessa ja hänen iloista palvelemistaan.
Mieleen nousevat myös vanhan virren sanat, jossa sama asia ilmaistaan selkeästi.
Herrassa valvominen,
sielulle tarpeellinen,
päivästä päivään on.
Jos armossaan en pysy,
sanasta tietä kysy,
on omatunto rauhaton
Siis, Jeesus, sieluani
kaikissa vaiheissani,
Herätä valvomaan.
Veresi puhdistusta
ja uskon uskallusta
suo joka päivä uudestaan.
Ei ihmisen Jumala-kaipuu ole mihinkään kadonnut. Rakkautta ja armahtavaisuutta mekin kaipaamme. Valvominen edellyttää jumala-yhteyden ylläpitämistä, uskon harjoittamista. Se tarkoittaa Jumalan edessä viipymistä, hänen kuuntelemistaan, keskustelua hänen kanssaan, rukousta. Yhdessä valvominen merkitsee yhteistä jumalanpalvelusta, yhdessä hänen tahtonsa kyselemistä ja tutkimista, yhteistä rukousta. Yhteinen jumalanpalvelus on näin sielulle tarpeellinen, että valvoisimme. Täällä Kristus sanallaan ravistelee meitä hereille, auttaa näkemään sen, mikä meidän omassa sisimmässämme meitä uhkaa. Hän armahtaa, kutsuu yhteyteensä ja jakaa elämän kanssamme. Hän auttaa meitä katselemaan luomaansa ja rakastamaansa maailmaa avoimin silmin. Lopuksi hän siunaa ja rohkaisee meitä lähtemään sen keskelle hänen valoaan kantaen.
Ei meistä ole yksin valvojiksi. Me jokainen tarvitsemme sitä yhteyttä, jossa Kristus itse meitä ravitsee ja pitää valppaina. Siis tästäkin eteenpäin: Messussa tavataan!