Alkukesän elämän ja kasvun ihmeen keskellä tämän päivän evankeliumit vievät meidät kasvun ja luomisen ihmeen äärelle. Pyhän Kolminaisuuden salaisuus ja uuden elämän luomisen ihme kuuluvat yhteen. Raamatun alkulehdiltä luemme, kuinka Jumalan kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki tekevät yhdessä työtään jo luomisen aamussa. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” Ja valo tuli.
Luoja, Isä, katsoo tyhjyyteen, jossa ei ole mitään. Hän tahtoo luoda tyhjästä ja olemattomasta uutta elämää. Hänen elämää antava Henkensä liikkuu pimeyden ja autiuden yllä, veden yllä. Silloin Isä lausuu, lähettää sanansa: Valo! Ja valo tuli. Luominen jatkuu, kun Jumala lausuu sanansa yhä uudelleen. Näin Isä luo sanallaan uutta elämää keskellä tyhjyyttä ja autuitta. Luomiskertomuksesta luemme, kuinka elämä syntyy vedestä ja nousee maalle ja lopulta Jumalan puhaltaa ihmiseen oman Henkensä ja niin hänestä tulee elävä olento.
Kaikki, koko ihmeellinen elämä, on saanut syntynsä Pyhän Kolminaisuuden salatussa yhteydessä. Näin koko luomakunta, juuri nyt elämää tulvillaan oleva luomakunta ylistää pyhän Kolminaisuuden yhteyttä ja suuruutta.
Elämä luonnossa ja hengellinen elämä eivät ole kaksi toisilleen vierasta asiaa. Molemmissa katselemme Kolmiyhteisen Jumalan valtaa ja luomisvoimaa. On siksi aivan luonnollista, että Jeesus ja koko Raamattu puhuvat hengellisestä elämästä käyttäen kuvia luonnosta ja elämän ihmeestä. Ihmisen kiusauksena ja lankeemuksena on alusta asti esiintyä luomakunnan herrana, Jumalan vertaisena. Ihmiselle ei riittänytkään hänen kutsumuksensa toimia Jumalan luomakunnan keskellä sen vastuullisena hoitajana, puutarhurina. Siinä ei ollut hänelle kylliksi. Ihminen halusi hallita itse omaa elämäänsä ja koko luomakuntaa. Hän halusi ottaa sen haltuunsa, alistaa sen palvelemaan omia tarkoituksiaan.
Omana aikanamme tämä ihmisen ylpeys, hybris, on saanut ennennäkemättömät mittasuhteet. Se on saanut sellaiset mittasuhteet, että meitä itseämmekin on alkanut hirvittää. Näemme, miten ihmisen ylpeydestä, itseriittoisuudesta ja ahneudesta on tullutkin tuhovoima, joka uhkaa kaikkea elämää, ei ainoastaan ihmisen omaa.
Ivan Rublev, tunnettu ikonimaalari, kuvaa Pyhän Kolminaisuuden salaisuutta vieraanvaraisuuden ikonissa. Ikoni esittää kolmea Abrahamin vieraaksi tullutta enkeliä, sanoman tuojaa. Kolme hahmoa istuu neliön muotoisen pöydän kolmella sivulla. He katsovat toisiinsa ja koko heidän olemuksensa on taipunut toisiaan kohti. Yhteys on käsinkosketeltava. Pöytä heidän edessään on katettu yksinkertaisella elämän perusravinnolla, sillä mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Sen nuo Abrahamin vieraat jakavat keskenään.
Tai ei sittenkään. Kuva muuttuu katselijan sitä tutkiessa. Pöydän neljäs sivu, katsojan puoleinen on tyhjä ja avoin. Ihmistä, katsojaa kutsutaan mukaan katettuun pöytään, vieraanvaraisuuden pöytään, jonka nuo kolme hahmoa, Pyhä Kolminaisuus ovat hänelle rakkaudessaan kattaneet. Tämä pöytä oli katettuna ihmiselle jo paratiisissa, mutta se ei hänelle riittänyt. Hän halusi itse kattaa oman pöytänsä ja olla oman elämänsä Herra.
Jumala ei kuitenkaan hylännyt ihmistä, jonka hän oli luonut. Hän piti hänestä edelleen huolen, vaatetti hänet, ruokki ja varjeli häntä kaikin tavoin. Ja hän antoi lupauksensa, että kerran ihminen on polkeva jalkoihinsa sen tuhovoiman, joka oli hänet viekoitellut tuhon tielle, pois elämänyhteydestä Luojansa kanssa.
Yhä uudelleen Jumala kutsui ihmistä takaisin yhteyteensä, osalliseksi lahjoistaan, osalliseksi myös rauhasta ja ilosta, joka hallitsee Jumalan kolminaisuuden ykseyttä. Sanallaan ja Hengellään Jumala kutsui kerta toisensa jälkeen valitsemaansa kansaa takaisin yhteyteensä. Mutta yhä uudelleen sekin halusi itse hallita itseään, kulkea omia teitään ja koettaa pelastaa itse itsensä. Ihmisen käsissä hengellinen elämäkin muuttui nimittäin omiksi suorituksiksi ja ansioiksi, ihmisen yritykseksi hallita itse elämäänsä ja tulevaisuuttaan.
Vihdoin tuli aika, jolloin Adamille annettu lupaus, tuo alkuevankeliumi, alkoi toteutua. Kuin jatkona luomisen ihmeelle, evankelista Johannes kuvaa tuota pelastushistorian ihmettä: ” Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.” ja nyt vihdoin: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”
Luoja, joka aina oli katsonut alas pimeyteen ja tyhjyyteen, tahtoi luoda elämänyhteydestään eksyneelle ihmiselle uuden elämän. Siksi Sana tuli ihmiseksi, kaltaiseksemme ja Jumalan Henki, totuuden, viisauden ja rakkauden Henki oli hänen yllään. Nyt Jumala oli luomassa jotakin kokonaan uutta. Luoja, kaiken elämän antaja oli nyt liikkeellä, rakkaudesta, ihmisen ja koko maailman elämän puolesta.
Evankelista Johannes, teologiksi kutsuttu, etenee kerronnassaan harkituin vedoin. Hän kertoo seuraavana Jeesuksen kasteesta. Kun Jeesus nousee vedestä, siis siitä, mistä maailman koko elämä oli alkanut, Jumalan Henki laskeutuu Jeesuksen ylle ja taivaasta kuuluu Isän ääni: ”Tämä on minun rakas poikani.” Sama Pyhä Kolmiyhteinen Jumala, jonka Raamatun lukija kohtaa jo luomisen aamussa, on nyt keskellä ihmisten maailmaa. Jotain aivan uutta on syntymässä.
Jeesus on todella Immanuel, Jumala kanssamme, tässä maailmassa, meidän keskellämme. Ihmiset saavat huomata joutuneensa uudella, ihmeellisellä tavalla vieraanvaraisuuden pöytään: Kaanaan häissä vesi muuttuu viiniksi, Gennesaretin rantaniityillä tuhannet ihmiset ruokitaan pienen pojan eväillä. Ihmiset saavat aavistuksen Jumalan vieraanvaraisuuden pöydästä juhlassa ja arjessa, viinissä ja leivässä.
Ja vielä yksi kertomus ennen päivän evankeliumiamme. Jeesus puhdistaa temppelin. Hän sanoo palauttavansa sen varsinaiseen käyttöönsä, Jumalan kohtaamisen ja palvelemisen huoneeksi. Juutalaiset opettajatkin tiesivät, että temppeli on ihmisolemuksen kuva. Ihmisestä, Jumalan kuvasta ja pyhäköstä itsestään oli syntiinlankeemuksessa tullut rosvojen luola ja synnin valtakunta. Ihmisen alkuperäiselle kutsumukselle ja olemukselle on tilaa siellä, missä Jumala itse puhdistaa ja ottaa ihmisen käyttöönsä.
Tämän jälkeen tulee Jeesuksen luo veljemme Nikodeemus. Hän on hurskas ja jumalaapelkäävä mies. Fariseuksena on tottunut ajatukseen, että ihminen omilla teoillaan, elämällään, saavuttaa pelastuksen, yhteyden Jumalaan. Jeesuksen sanat ja tunnusteot ovat tehneet häneen vaikutuksen. Hän tajuaa, että Jeesuksen opetus on kuin uutta viiniä, jota vanhat leilit eivät kestä. Hän tajuaa, että tuossa miehessä on jotakin, joka vaatii ajattelemaan ja asettelemaan kaikki asiat kokonaan uuteen järjestykseen. Nikodeemos tulee Jeesuksen luo yöllä. Ehkä hän haluaa keskustella rauhassa, muiden häiritsemättä. Tai sitten hän haluaa varmistaa peräytymistien, jos eteen tulee liian vaikeita valintoja, niin vaikeita, että on palattava vähin äänin ja huomaamatta takaisin.
Jeesus puhuu Nikodeemokselle ihmisen uudesta syntymästä, kuin uudesta luomisesta. ”Jumalan valtakunnan näkee vain se, joka syntyy uudesti”. Ihmisen syntymä ei ole hänen itsensä määrättävissä eikä päätettävissä. Syntymä, koko elämä, on kolmiyhteisen Jumalan lahja. Syntymä ei ole myöskään hetken tapahtuma. Koko luomakuntaa ajatellen uusi elämä on aina ihme, joka saa alkunsa salassa, etenee huomaamatta, usein vanhan ja kuolleen kasvuston kätkössä ja tulee vähitellen ilmi kantaakseen aikanaan hedelmänsä.
Uusi syntymäkin on yksinomaan kolmiyhteisen Jumalan työtä. Se tapahtuu Isän Luojan hyvästä tahdosta, Sanan kautta, Sanan valossa, vedestä ja Hengestä. Aivan niin kuin kaikki muukin elämä on syntynyt aina luomisen aamusta lähtien.
Niin kuin vesi on kaiken elämän lähde ja alkukoti, niin on vesi, kaste, myös ihmisen uuden elämän, hänen uuden olemuksensa alkukoti. Siinä vanha on hukutettu ja haudattu yhdessä Kristuksen kanssa ja siinä uusi on noussut uuteen elämään Kristuksen kanssa. Näin meidät on kastettu Kristuksen kuolemaan ja elämään.
Uuteen elämään kuuluu kasvaminen elämänyhteydessä Kristuksen kanssa. Tässä maailmassa kasvu kohtaa esteitä ja joskus tukahtuu pitkiksi ajoiksi tai kokonaan. Näin tapahtuu myös Jumalan luomalle uudelle elämälle, elämälle Kristuksen yhteydessä. Kun esteet on raivattu pois, eli kun Jumala itse on raivannut ne pois, jo kadotettu ja tukahtunut uusi elämä saadaan kuin uudelleen. Monesti juuri se on vaihe, jonka ihminen itse parhaiten muistaa Jumalan uutta luovasta työstä omassa elämässään.
Kasvua emme voi ottaa itsellemme emmekä antaa toisillemme. Me emme ole Luojia. Tunnemme kuitenkin kasvun esteitä. Tiedämme, missä kasvu on uhattuna ja vaarassa. Voimme siis vaalia ja suojata kasvua, antaa kasvun tarvitsemaa ravintoa, mutta emme voi pakottaa kasvuun. Siellä missä ihmisen on vaikea suostua Jumalan antaman kasvun aikoihin ja salaisuuksiin, tapahtuu kovin helposti sekä kasvuun pakottamista että kasvun tallaamista. Siitäkin Jeesus varoittaa.
Jumalan taimitarhassa on kuljettava nöyrästi ja rakastaen, Jumalan salattua työtä katsellen ja sitä ihmetellen. Ja ennen kaikkea sille siunausta pyytäen ja sen puolesta rukoillen.
Apostoli Paavalilta voimme oppia rohkaisevan näköalan Jumalan antamaan uuteen elämään ja sen varttumiseen. Näin hän rohkaisevasti kirjoittaa Filippin seurakunnalle: ” Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä. Minulla on täysi syy ajatella teistä kaikista näin, sillä te olette minun sydämessäni. ” Jopa itsestämme meillä on täysi syy ajatella näin rohkeasti, Kristuksen tähden.