”Jo riennä katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi.” Näin lauloimme äsken jouluvirressä.
Katsomista ja ihmisten katsetta on tutkittu. Tutkijat ovat tehneet havainnon, että silmiin katsominen tekee meistä mukavampia. Katseiden kohtaaminen tekee meistä miellyttävämpiä ihmisiä toista kohtaan. Silmiin katsoessa olemme taipuvaisia jäljittelemään toisen ilmeitä ja toimintaa.
Katsekontakti lisää myös toisten ihmisten huomioonottamista ja epäitsekästä toimintaa. Toisen hyvän asettaminen oman edun edelle on omiaan vahvistamaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. On hyvä, että katsomme toista silmiin. Tuijottaminen tosin on epämiellyttävää.
Monet parhaat ja mieleen jääneet joulumuistot liittyvät yhdessäoloon, läheisten kasvoihin ja katseeseen. Lapsena oli mukavaa ja turvallista, kun ympärillä oli tuttuja kasvoja. Rakas mummokin oli silloin usein mukana joulunvietossa. Ja sisarukset.
Muistan hyvin isän tai äidin salaperäisen katseen ennen joulua. Siinä oli hyväntuulista salaisuutta. Salaisuus paljastui aattona, kun lahjat jaettiin. Äidin ja isän hymy oli hellyttävä, kun he näkivät, miten mieluisia lahjoja lasten paketeista löytyi. Varmasti ilo oli päällimmäisenä, kun he näkivät meidän lasten silmien loistavan innosta.
Kun ikää on tullut lisää, suhde joululahjoihin on muuttunut. Toki on mukava antaa ja saada taas tänään paketteja. Mutta yksi toive on kasvanut yli muiden, nimittäin halu nähdä kasvoja. Tavarat ja esineet alkavat jäädä taakse, mutta toisen ihmisen kasvojen näkeminen juuri jouluna on yksi suurimpia lahjoja.
Ensimmäinen joulu yhdessä vaimoni Katriinan kanssa on jäänyt erityisesti mieleen. Ilo siitä, että saatoin katsella rakkaita kasvoja, oli sen joulun paras lahja. Sittemmin poikien syntymä ja heidän ensimmäisten joulujensa näkeminen ovat lämpimiä muistoja. Joulupukin kasvot tosin olivat heille joskus pelottavat niin, että pukille harjoiteltu laulu jäi laulamatta. Mutta silmien loiste ja riemu pienistäkin paketeista eivät unohdu koskaan.
Alussa lauloimme: ”Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle.” Usein puhutaan joulusta lasten juhlana. Mutta silloin emme puhu vain lapsista, vaan sekä lapsista että aikuisista. Onko mitään inhimillisesti isompaa ja iloisempaa, kuin katsoa pienen lapsen silmiä, nähdä lapsen kasvot ja niiden ilo? Jokaisella meillä elää sisällämme pieni lapsi, joka toivoo ja odottaa joulua, rakkaita ja tuttuja kasvoja.
Kasvojen läsnäolo ylittää kaikki muut joululahjat, ja kasvojen poissaolo taas tekee muut lahjat turhan tuntuisiksi. Muistan sen erityisen lapsuuden joulun, kun rakas pikkuveli oli kesällä hukkunut, eikä häntä enää voinut nähdä. Kuitenkin Eero-veljen lapsenkasvot olivat meidän kaikkien perheenjäsenten mielessä seuraavana jouluna. Eeron lapsenkatse kulki ja kulkee edelleen mukana ja sielun silmillä ne voin edelleen nähdä. Muistan myös sen laulun, jonka Eero oli oppinut viimeisenä joulunaan: ’Ken kuullut on laulua enkelien, se laulu on kirkas ja lohdullinen.’
Jouluna muistamme poislähteneitä läheisiä. Moni on käynyt haudalla sytyttämässä kynttilän läheiselle. Moni tässäkin kirkossa katselee rakkaittensa kasvoja sisäisillä sielun silmillä. Läheinen, joka vielä vähän aikaa sitten oli vierellä, on nyt poissa – ja silti hän voi olla läsnä. Ne kasvot, jotka kerran ovat elävinä olleet minua vastapäätä, ovat jääneet mielen verkkokalvolle, ja niitä voi edelleen katsella kiitollisena. Muistiin piirtyneet kasvot ovat joululahja, joka ei koskaan kulu eikä vanhene.
Tamperelaisen, Pispalassa eläneen runoilijan, Lauri Viidan syntymästä tuli kuluneella viikolla 100 v. Viita kirjoitti äidistään runon ’Alfhild’. Siinä ovat säkeet:
’Äidit vain, nuo toivossa väkevät,
Jumalan näkevät.
Heille on annettu voima ja valta
kohota unessa pilvien alta
ja katsella korkeammalta.
Alfhild, hän joka synnytti minut,
jo joka yö sinne purjehtinut,
missä nyt Eemeli tullen ja mennen
murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.
Siellä he kulkevat tähtien rivissä
kirkasta vanaa,
isä ja äiti, peräkanaa.’
Äidin, isän kasvot. Nämä mieleen piirtyneet kasvot säilyvät, vaikka viettäisi joulun yksinkin. Yksinäisyyden kokemus saattaa kyllä olla piinaavin juuri jouluna. On hyvä, jos voimme jakaa joulun iloa ja valoa tuntemattomienkin kanssa. Voimme kääntyä myös Jumalan puoleen ja kertoa hänelle ikävämme, kaipuumme.
Miten kasvot ja katsominen liittyvät joulun sanomaan? Millaiset kasvot jouluevankeliumi tuo eteemme?
Äsken lauloimme tutusta Enkeli taivaan –virrestä: “Jo riennä, katso, sieluni, ken seimessä nyt makaapi: hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan Poika, Jeesukses.” Tämä värssy on vähän erikoinen. Siinä ihminen puhuu omalle sielulleen. Ihminen aivan kuin kohtaa oman sielunsa kasvot ja laulaa niille.
Olenko minä joskus puhunut omalle sielulleni? Entä sinä? Itseksemme me saatamme höpistä omiamme tai laulella yksin imuroidessa tai suihkussa. Mutta mitä merkitsee, että ihminen puhuu omalle sielullensa?
Helsingin entinen piispa Eero Huovinen on pohtinut, mistä sielussa on kysymys. Huovinen toteaa, että sielusta pitää puhua varovasti, koska sitä ei voi paikantaa eikä todentaa. Ja silti sielu on jotakin syvästi totta, todellista ja merkityksellistä. Sielu on ihmisen kaikkein sisin ja pyhin todellisuus, se “osa” tai “puoli” ihmisessä, joka salatulla tavalla kuuntelee kaikkein suurimpia arvoituksia. Sielu tunnistaa kaikkein herkimmät asiat, pelot ja toiveet. Sielullaan ihminen myös kuuntelee, mitä Jumala meille haluaa sanoa ja lahjoittaa. Ja vielä enemmän: sielu on se todellisuus, jonka Jumala itse luo ihmisen sisimpään. Puhe oman sielun kanssa on ihmisen kaikkein tärkeintä puhetta.
“Jo riennä, katso, sieluni, ken seimessä nyt makaapi.”
Oman sielun kanssa, omien pelkojen ja toiveiden kanssa voimme tulla seimen luo. Voimme katsoa. Voimme nähdä.
Ja jotta näkisimme, meidän on kumarruttava. On pysähdyttävä ja katsottava. Jos haluaa nähdä seimen lapsen kasvot, täytyy kumartua. On tultava lapsen kaltaiseksi. On etsittävä lasta sisimmästä. Silloin voi aavistaa jotain siitä, mitä enkeli kertoi paimenille: ”Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Teille on syntynyt Vapahtaja.” Lapsen uskolla voimme ymmärtää sen innon, jolla paimenet kiirehtivät katsomaan äsken syntyneen kasvoja.
Kun katsomme seimen lasta, katsomme häntä, jota silmämme eivät voi tavoittaa. Emme voi nähdä, emme kohdata Jumalaa näillä aisteillamme. Mutta hän, Kaikkivaltias, kääntyy itse puoleemme ja katsoo meihin. Hän kohtaa meidät Jeesus-lapsessa. Näin hän syntyy yhä uudelleen elämässämme, sielussa ja sydämessä.
Rakkaat kristityt.
Toivotan elämäänne ja kotiinne kasvoihin katsomisen ja Joulun Lapsen katseen juhlaa.