On hetkiä, joita ei unohda. On tuokioita, jolloin oivaltaa oleellisen. On tapahtumia, joissa kirkastuu se, mihin kuluu ja keihin liittyy. Näitä hetkiä on, yhä ne kulkevat kertomuksina meissä jokaisessa. Salattuinakin ne asuvat meissä ja ovat sitä, mikä tekee meistä meidät. Jossakin syvällä muisto siitä, kuin jalokivi, jolloin hetkeksi oivalsin, kuka oikeasti olen ja millaisia asioita haluan edistää.
Tällaisia hetkiä on. Jokaisella, erilaisia ja silti samanlaisia. Ehkä jo arkipäivän muistista poispyyhkiytyneitä tai keski-iän huolien sivuun sysäämiä, mutta silti todesti unohtumattomia, aarrehetkiä.
Tällaisesta hetkestä pääsivät osallisiksi myös Jeesuksen lähiystävät. Johtajana Hän tiesi maallisen uransa lopun jo lähestyvän. Matkaa tehdessään Hän avasi kaikille elämän tietä – sitä ei säästelty vain sisäpiiritiedoksi. Erityisesti Hän kutsui ”joukkoon mukaan”, osallisuuteen, syrjittyjä ja kelpaamattomiksi leimattuja. Kuntoisuustestejä ei kyselty eikä uskollisuusvaloja vaadittu. Tätä linjaansa Jeesus johdonmukaisesti jatkoi kulkiessaan kaupungista toiseen, kaivoilta toreille ja kalasatamista vuorenrinteille. Ei ollut sisäpiiritietoa eikä varjeltuja salaisuuksia: oli vain kaikille avoin kutsu. Sinä kuulut joukkoon, sinä olet tervetullut, elämän leipä ja elämisen oikeus ovat myös sinun! ”Tule ja seuraa, lähde tälle tielle.”
Ja kuitenkin myös sisäpiiri oli olemassa. Se astuu kuvaan evankelista Markuksen tallentamana. Jossakin vaiheessa, oman kutsumuksensa paineissa, Jeesus kutsuu kolme läheistä ystäväänsä tapaamiseen. Luonnon keskellä, kaukana julkisuudesta, Hän haluaa jakaa jotakin erityistä. Hän haluaa lähimpien ystäviensä saavan kosketuksen siihen voimaan, jonka varassa Hän jaksaa viedä tehtävänsä loppuun. Hän avaa ovea myös siihen todellisuuteen, johon Hän liittyy omassa erityisessä kutsumuksessaan. Historia, nykypäivä ja tulevaisuus ovat tässä suvantohetkessä sylikkäin, jokainen osio toistaan tarviten.
Tällaisissa oivalluksen syvissä suvantopaikoissa jokainen hämmentyisi ja hämmennyksessään reagoisi tavallaan, itselleen ominaisella. Tässä kertomuksessa hiljaisuutta kaihtava ja valtaan viehättynyt Pietari tarttuu tietenkin tilaisuuteensa. Kaksi muuta ystävää näyttävät pysyttelevän ihmetyksen tilassa, kuuntelun ja katselun aaltopituudella. Pietari kunnostautuu aloitteellaan haluten konkretisoida tunnetilansa. ”Tänne haluan jäädä, tänne rakennan majan meille kaikille sisäpiiriläisille. Täällä on lintukotomme ja täällä me saamme olla, kaikessa rauhassa, omiemme kesken, kenenkään häiritsemättä ja rauhaamme rikkomatta.”
Houkutteleva mahdollisuus! Ideana suorastaan suloinen. Mutta tätä onnea Jeesus ei lähiystävilleen suo. ”Alas laaksoon, takasin teille ja toreille avaamaan elämän ovia heille, jotka eivät kuulu sisäpiiriin, mutta joille kaikille kuuluu lupaus toivosta, hyväksynnästä ja rajoituksettomasta anteeksiannosta.” Siis takasin kutsumuksen keskelle: rakentamaan sovinnon siltoja, kattamaan vieraanvaraisuuden pöytiä, avaamaan rauhan ikkunoita.
Varmaan heidän oli haikeaa jättää kutsumuksensa kukkula ja oivalluksensa erityinen hetki. Mutta lähdettävä oli. Palattava sinne, missä oivallus omasta kutsumuksesta tulee todeksi arjessa, keskellä elämän monimutkaisuutta. Oivalluksen hetket ja kutsumuksen kristallinkirkkaat tuokiot ovat tarpeen. Mutta niihin ei voi takertua: ne eivät ole itseään varten, vaan siksi, että yhä uudelleen innostumme tekemään todeksi sen, minkä oivalluksemme syvimmässä hetkessä tunnistamme aidoksi, oikeaksi ja omaksi poluksemme osana ihmiskunnan yhteistä tietä.
Tämä kuulemamme katkelma Markuksen evankeliumista kiehtoo minua. Se jää kysymyksinä kieppumaan minussa. Jään kyselemään, muistanko vielä niitä hetkiä, jolloin oivalsin kutsumuksestani ja elämäni arvoista jotakin oleellista, sellaista, jota en koskaan haluaisi kadottaa? Jouduinko luopumaan ihanteistani vai tunnistavatko ystäväni, naapurini ja työtoverini näitä arvoja elämässäni? Olenko kutsumukseni mukaisella tiellä ja liikkeellä vai peruuttaisinko mieluiten lintukotoon?
Meille eurooppalaisille kristityille lintukodosta jalkautuminen merkitsee tänään entistä voimakkaampaa sitoutumista pelon selättämiseen ja luottamuksen rakentamiseen.
Jokainen meistä voi löytää arkiset tapansa kutsua erilaisia ihmisiä samalle toimintakentälle tai yhteiseen ruokapöytään. Jokaiselle on tarjolla mahdollisuus – arvailujen ja ennakkoluulojen sijasta – kiinnostua toistemme uskonnoista ja elämää ylläpitävistä tavoista. On tullut aika opetella puhumaan ”uskonnoksi” toistemme kanssa.
Jokaisen tehtävä on nyt muistuttaa, että ystävyyspuhe on kristityn nettietiketti. Vihapuheella rikomme sekä itseämme että toisiamme. Eristäytymällä ja kyräilemällä meistä tulee häviäjiä, joskus jopa hävittäjiä. Vieraanvaraisuus on vuosituhantinen tapa kunnioittaa Jumalaa: kotiin kutsuttu vieras kantaa viestiä Luojaltasi, joka on hänet luonut.
On hetkiä, joita ei unohda. – Rakkaat ihmiset tällä torilla ja me kaikki toistemme kanssa, me tarvitsemme hetkiä, joita emme unohda ja joita mieluusti muistelemme. Meistä jokaisesta riippuu, millaiset muistijäljet me toisiimme jätämme ja millainen jalanjälki meistä jää elinpiiriimme. Jeesuksen viitoittamalla tiellä luottamus selättää pelon, vieraanvaraisuus voittaa itsekkyyden ja avara armo yllättää, luoden tilan sovinnolle ja ystävyydelle. Tällaisten muistijälkien tekijöiksi Jeesus kuljetti sisäpiirinsä: ei sallinut lintukotoon jäämistä, vaan kutsui tielle ja liikkeelle, tekijöiksi ja näkijöiksi. Tällä tiellä me ihmiset tunnistamme ihmisyyden toisissamme ja tällä yhteisellä tiellä myös Jumala meitä siunaa.