Raamatunteksteissä meille esitellään tänään kolme tärkeää henkilöä Raamatun historiassa. Abram, jolle Jumala antoi nimen Aabraham. Hän, jota sanotaan uskon isäksi; hän joka lähti synnyinseudultaan kohti tuntematonta; hän joka odotti ja rukoili perillistä ja kun hänet lopulta vanhalla iällä sai, käski Jumala Aabrahamin hänet uhrata mutta jonka hän sai kuitenkin säästää, kuin tulevan Jumalan Pojan ylösnousemuksen vertauskuvana. Sitten esitellään Paavali, pakanoiden eli vieraiden kansojen apostoli ja lähetystyöntekijä. Hän muistaa aina oman menneisyytensä; kuinka hän vainosi ja tapatti kristittyjä, mutta kuinka Jumala hänet kutsui. Ja sitten kerrotaan Pietarista, kuinka Jeesus kutsui hänet, galilealaisen kalastajan.
On siis uurimilainen Abram, josta tuli Aabraham, uskon isä. Saulus Tarsolainen, vainooja, josta tuli apostoli Paavali ja Simon Pietari, josta tuli Pietari Keefas Kallio, jolle Vapahtaja rakensi kirkkonsa. Mikä olisi sinun kutsumisesi otsake? Mitä sinusta voisi sanoa?
Meillä kaikilla on jokin menneisyys. Ei sen tarvitse olla mikään radikaali eikä se välttämättä ole kovin erilainen tai päinvastainen kuin kristitty nykyisyytemme, mutta miten sinun kutsumisesi voisi luonnehtia? Me itse ja Herra Jeesus tunnemme ja tiedämme oman elämämme aiheet ja kiemurat. Mistä asti olemme tähän päivään kulkeneet ja selvinneet. Mistä Herra on meitä auttanut. Tiedämme ja tunnemme, mitä todella armo merkitsee meidän omalla kodallamme. Mistä armo on meidät nostanut. Missä olisimme ellei armo olisi meitä kantanut.
Simon Pietari oli arkisessa työssään, kun Jeesus kohtasi ja kutsui hänet. Olihan Pietari Jeesuksen jo aikaisemmin nähnyt ja tavannut, mutta tämä varsinainen elämänmuutos ja tajuaminen tapahtui tässä kuvatulla tavalla. Eli Pietarin kääntyminen, tuleminen Jeesuksen seuraajaksi tapahtui oikeastaan vähitellen, vaikkakin ulkopuolisen silmin katsottuna yht äkkiä. Niin se usein on, että vaikka joku ihminen tulisi niin sanotusti uskoon yhtä äkkiä, on kuitenkin havaittavissa Jumalan kutsuvaa työtä jo aiemmin
Itse asiassa kun tämä kohtaaminen ja kutsuminen tapahtuu, Pietari on kokenut juuri suuren epäonnistumisen. Hän jollakin tavalla joutui elämässään, ainakin työssään, pohjalle, ainakin pieneen konkurssiin. Emme tiedä sattuiko tällaista useamminkin, mutta aika masentava oli kyllä tilanne: koko yön työssä ilman minkäänlaista tulosta. Ei sintin sinttiä, ei kalan kalaa. Ja kyllä jollain pitäisi elää. Kalastajan työhän oli urakkapalkka; mitä saalista saa ja mitä saa myytyä, se on oleva palkkakin. Perhe piti elättää. Kyllä oli ammattiylpeydelle tällainen tilanne kova kolaus, etenkin jos tällaisia tilanteita tuli paljon. Vai ohjasiko Vapahtaja, Luoja itsekin, ja siis luonnon tuntija, kalat liikkumaan ihmeellisellä tavalla juuri tuona yönä niin, että saattoi sitten yllättää suurella saaliilla hetkenä, jolloin kukaan omaan arvonsa tunteva ja järkevä kalastaja ei vaivautunut heittämään verkkoja veteen?
Mutta epäonnistuminen avaa uuden mahdollisuuden Pietarille! Voi sitä, jolla ei ole lainkaan epäonnistumista, sillä hänellä ei ole kaipausta ja toiveita, sanoo Zoltan Turoczy, unkarilainen piispa ja teologian tohtori.
Oletko sinä kokenut sellaisen epäonnistumisen, jonka aina muistat? Epäonnistumisen, josta lähti uusi vaihe elämässäsi? Oletko tehnyt jonkun sellaisen virheen tai oletko kokenut mustan hetken, jonka jälkeen oli suunta vain ylöspäin? Miten siitä selvisit? Miten elämä meni eteenpäin? Miten asiaa käsittelit? Osasitko nähdä Jumalan käden elämäsi yllä silloinkin? Saatoitko luottaa, että Jumalan armo kuitenkin oli kanssasi?
Niin, osaammeko nähdä epäonnistumisemme Jumalan kouluna eikä vain yksittäisenä, erillisenä tapahtumana, jota ei olisi tapahtunut jos… jos olisin ollut parempi, fiksumpi, jos Jumala vain olisi estänyt sen…
Helppoa ei ole hyväksyä omia epäonnistumisia ja virheitä. Me häpeämme itseämme, syytämme itseämme virheistä. Syyllisyys ja itseruoskinta on sitä kovempi, jos muut saavat kärsiä epäonnistumisemme tähden. Sätimme itseämme, miksi olin niin tyhmä, huono, osaamaton. Mutta.
Entäpä jos epäonnistuminen onkin Jumalan tarkoitus ja hänen sallimansa, jopa tahtonsa! Entäpä jos Jumala oli todella estänyt kalaparvet kulkemasta verkkoihin, koska Pietarin piti joutua pohjalle ja hänen ylpeytensä piti saada kolaus. Ja koska hänen piti saada uusi alku.
Jospa osaisimme nähdä epäonnistumisemmekin Jumalan meille sallimina teinä. Ja kukapa edes on luvannut, että ihminen aina onnistuisi, olisi täydellinen, ei koskaan tekisi virheitä. Ei, sitä ei ole kukaan luvannut. Hyvistä pyrkimyksistä ja kovista yrityksistä huolimatta jokainen epäonnistuu aina välillä ja tekee virheitä. Epäonnistumiset ja virheet kuuluvat elämään. Siksi meidän täytyy suostua olemaan ihminen, vajavainen, tai muuten joudumme epätoivoon. On turhaa ja epärealistista vaatia itseltään, ettei koskaan epäonnistu, ettei koskaan tee virheitä.
Jumala voi siis käyttää meidän epäonnistumisiamme ja virheitämme ja jopa syntejämme omiin tarkoituksiinsa, vaikka ne todella olisivat vain meidän omien väärien ratkaisujemme ja valintojemme seurausta. Jumala voi tehdä uutta, kun annamme elämämme sirpaleet hänelle. Jumala voi kääntää vaikeudet voitoksi ja siunaukseksi. Totisesti näin on. Hän voi antaa ihan uuden alun.
Pietari sai uuden alun. Ja Jumala uudelleen koulutti hänet uuteen ammattiin. Jeesus teki häneen vaikutuksen tavalla, joka häneen tehosi parhaiten. Hänen omalla alallaan. Nasaretilainen Jeesus käskee viedä verkot keskellä kirkasta päivää syvään veteen: eli ei mitään mahdollisuutta saada mitään, inhimillisesti katsoen. Kävi siinä varmasti Pietarilla lopullinen kasvojen menetys mielessä. Ensin suuri kansanjoukko todistaa hänen tyhjät verkkonsa yön jälkeen, ja sitten ammattikalastaja vie verkkonsa veteen sellaiseen aikaan ja paikkaan, ettei edes harrastelija niin erehdy tekemään.
Mutta tuloksen tiedämme. Miten tuo nasaretilainen Jeesus voi tietää. Hän on jotain enemmän; viimeistään nyt Pietari sen tajusi. Hän koki pyhän hetken omalla työmaallaan, omassa veneessään keskellä järven selkää kalojen polskiessa veneessä ja joidenkin laidankin yli.
Pyhä hetki ei katso aikaa eikä paikkaa. Pyhä hetki on siellä, missä Jumala kohtaa ihmisen. Missä ihminen tajuaa olevansa syntinen, missä hän kokee elämänsä mustan hetken ja epäonnistumisen, mutta missä hän näkee, että Jumala rakastaa häntä kaikesta huolimatta Kristuksen tähden.
Oletko sinä kokenut pyhän hetken? Oletko todella kokenut, että Jumala puhuu sinun kieltäsi, tavalla, joka tulee sinua lähelle. Sen hetken muistaa erityisellä tavalla.
Pyhän hetken voi kyllä myös kokea monestikin. Joskus oikein todella sydänjuuria myöten hetkittäin, tunteenkin tasolla, voi käsittää hiukan siitä Jumalan armosta, jonka hän on meille valmistanut Jeesuksen kautta. Sanan äärellä voimme yhä uudelleen ja uudelleen lukea Jumalan armosta ja rakkaudesta, Jeesuksesta, joka sovitti meidät ristillä.