Saarna Kylväjän lähettien orientaatiopäivillä Lopella 19.8.2001.
Jeesus puhkesi itkuun. Alkukielen mukaan tämä itku oli ääneen valittavaa ja kyynelehtivää (eklausen; Lasaruksen haudalla edakrysen). Itkeminen kertoo Jeesuksen ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Itkun aihe ei kuitenkaan ollut ”inhimillinen”, vaan jumalallinen: kadotus. Jeesus ei itkenyt pelkästään sitä, että jonkin ajan kuluttua Jerusalem olisi raunioina.
Kadotus kristillisessä mielessä on ainutlaatuinen uskontojen maailmassa. Kristinuskon kadotus on sellainen, jota ihminen ei itse pysty välttämään millään omallaan, millään pyrkimyksellään, näkemyksellään, asenteellaan tai teollaan. Vain yksin Jumala voi ihmisen säästää kadotukselta.
***
Ihmiset itkevät, me itkemme.
Joskus itkemme Jumalan mielen mukaisen murheen vuoksi, kuten 2 Kor. 7:10 sanoo: ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman.”
On myös itkua maallisen murheen mukaan. Itku ei eräässä mielessä ole koskaan ”väärää”; se tulee kun tulee. On kuitenkin itkua, jonka lähdettä, juurta, ei tule helliä. On itkua, jonka jatkamista ei tule ruokkia ja pönkittää. On itkua, jonka aiheuttama haava on mahdollista hoitaa. On asioita, joita ei tarvitse itkeä ja joiden itkeminen osoittaa henkistä ja hengellistä ajelehtimistamme. On itkun aiheita, joille on mahdollista tehdä jotain.
Varsinaista maailman murheen mukaista itkua on se itku, joka puhkeaa oman minämme täysin väärien ja synnillisten himojen jäädessä toteutumatta tai saadessa kolhun. Katkerankin itkun aiheena voi olla omaa minää pönkittävän suunnitelmaa kariutuminen.
***
Jumalan mielen mukaisen murheen aiheuttamaa itku voi olla silloin kun sen aiheena on Jumalan hyvien lahjojen menettäminen. Jumalan antamien suunnitelmien ja asioiden kariutuminen herättää itkun, jota ei tule hävetä eikä kahlita.
On myös itku synnistä: on katumusitkua teoistamme ja sanoistamme, asenteistamme ja uhmastamme. Synnin itkua on myös itku omasta pahuudestamme. Tämä itku saattaa olla harvinaista.
On vielä näitäkin syvempi itku. Sitä oli Jeesuksen itku tekstissämme: itku siitä, ettei evankeliumi saanut sijaa eikä pelastuksen mahdollisuutta otettu vastaan. Se oli itkua ihmisten kadotukseen joutumisen vuoksi.
Meillä tällainen itku tarkoittaa hätää sieluista, hätää evankeliumin eteenpäin menemisestä, hätää maailmanlähetyksestä.
Jeesus oli tarjonnut itseään kärsivänä Messiaana Jerusalemille, Israelille. Hän oli saarnannut, näyttänyt tekojaan, rakkauttaan, oli etsinyt ihmisiä. Hän oli kutsunut syntisiä yhteyteensä, julistanut heille syntejä anteeksi. Hän oli julistanut armotonta lakia fariseuksille, väärille paimenille.
Raamattu sanoo: Jos nämä Jeesuksen teot olisivat tapahtuneet Ninivessä, Sodomassa tai Gomorrassa, nämä kaupungit olisivat ehtineet tehdä parannuksen jo aikaa sitten. Ei Jerusalem.
Israel tutki kirjoituksia, mutta ei suostunut näkemään niissä Messias-Vapahtajaa, uhria, joka kertakaikkisella kuolemallaan olisi tehnyt muut uhrit tarpeettomiksi.
Jeesus oli antanut Jerusalemille etsikkoajan, mutta siitä ihmiset eivät välittäneet. Etsikkoaika tarkoittaa ”Jumalan vierailun aikaa”, hänen lähelle tuloaan. Etsikkoaika on hetki, jolloin toteutuu Jumalan episkopee, eli se on hetki, jolloin Jumala ihmisten paimenena ”katsoo päälle”, katsoo läpi, tutkii ja tarkastaa. Etsikonajassa on jumalallisen antamisen eli evankeliumin puoli: Vapahtaja tarjoaa itseään ihmisten pelastajaksi. Jeesus tarjoaa armoaan ihmiselle, jonka läpi hän näkee.
Etsikonajassa on myös jumalallisen vaatimuksen puoli eli lain puoli: Jeesus odottaa ja vaatii sitä, minkä jumalallinen vaatimus asettaa ihmiselle. Kerran hän etsi viikunapuusta hedelmää, vaikkei ollut viikunoiden aika. Viinitarhan hoitajilta hän tuli hakemaan hänelle omistajana kuuluvaa satoa. Hedelmää hän ei saanut, vain väkivaltaa.
***
Elämän vakavuus on siinä, että Jumalan hyvä etsikkoaika meni ohi. Me kysymme, miksi Jumala on niin julma, ettei hän anna uutta ja taas uutta etsikonaikaa? Kysymys on ymmärrettävä, mutta ei oikeutettu. Syntisellä ihmisellä ei ole mitään oikeutta saada ensimmäistäkään etsikkoaikaansa.
Jumalan tulo lähelle pyhyydessä ja rakkaudessa on aina meistä riippumatonta armoa, Jumalan suvereenin rakkauden osoitus, ja yksin sitä. Jumala voi kyllä antaa etsikonaikoja uudestaan, niin kauan kuin vielä elämää on. Kun elämä loppuu, loppuu armon omistamisen mahdollisuus.
Kuluvan ajan jatkumolla (khronos) on kairoksia, jotka ovat Jumalan tarkoitusten ja mahdollisuuksien erityisiä toteutusten ja tarjousten hetkiä. Armon kairos on tämä: ”Tänä päivänä, jos kuulet hänen äänensä, älä paaduta sydäntäsi.” Jokainen sanan ja erityisesti evankeliumin kuulon hetki on kuin uusi mahdollisuus.
Kerran kaikki on ohi. Sydämensä paaduttaneiden ja evankeliumista muuten osattomiksi jääneiden kohtaloa Jeesus silloin itkee, valittaa ääneen, koska hän on Jumala ja ihminen ja tietää ja näkee kaiken.
***
Kadotus on lopullisesti menetettyjen mahdollisuuksien tila ja paikka. Ilman ensimmäistäkään fyysistä tulen liekkiä ihmisen sisin palaa hänen nähdessään jälkeenpäin sen, miten hyvin kaikki olisi voinut olla uskossa Kristukseen. Toteamus ”ei koskaan enää uutta mahdollisuutta” polttaa ja repii. Jeesus on mennyt ohi eikä uutta etsikonaikaa tule enää milloinkaan
***
Itkenkö minä itkua, jonka juuri pitäisi hoitaa jo vihdoinkin pois päiväjärjestyksestä?
Aiheutanko muille itkua pohjattomalla itsekkyydelläni ja itseni toteuttamisen pakkomielteillä?
En ehkä ole ottanut vakavasti kutsu parannukseen ja uskoon.
***
Entä Kylväjä? Minkälaiseen itkuun meillä on aihetta?
Aihetta on moneen iloon, mutta myös moneen itkuun. Tekstimme antaman viitteen mukaisesti jätän ilonaiheet nyt mainitsematta. Meitä lähelle tulee kysymys Jumalan mielen mukaisesta ja maailman mielen mukaisesta murheesta. Kummalla alueella murehdimme?
Ajattelen syntejämme, vääriä päätöksiä, kiirettä, tarpeetonta rasittumistamme, sekavuuttamme, kaikkea sellaista, jota emme edes pysty näkemään. Missään tässä emme valitettavasti ole yksin kristillisten yhteisöjen joukossa.
Teemmekö oikeita asioita oikealla tavalla? Vai panemmeko kallista aikaa ja energiaa ja varoja meille kuulumattomiin asioihin ja kaiken lisäksi teemme nekin väärin?
Kaikki keskittyy kysymykseen, näemmekö todellisuuden totuudellisesti? Suunnattomasti on korjaamista jokaisen yhteisön elämässä. Osaammeko olla kiitollisia oikeista asioista? Osaammeko paheksua omia yhteisöllisiä heikkouksiamme, vai emmekö edes näe niitä?
***
Ajattelen sitä itkun aihetta, jonka näemme Jeesuksessa tämän päivän tekstissä. Se itku koski evankeliumin hylkäämistä. Meidän on pantava evankeliumi liikkeelle kaikkien kansojen keskuuteen meille uskotuissa paikoissa.
Jokainen päätös olla lähettämättä evankeliumia voi olla kohtalokas sellaiselle, joka ei tämän päätöksen vuoksi saakaan kuulla Jeesuksesta. Jokainen päätös, jossa maallinen murhe ajaa Jumalan murheen ohi, voi olla menetetty etsikonaika.
***
Teksti päättyy temppelin toiseen puhdistukseen. Ensimmäinen oli parissa vuodessa unohtunut, ja sen tulos oli peittynyt ahneuden ja uskonnollisen epäaitouden alle. Pappien ja temppelinpalvelijoiden maalliset murheet olivat liiketoimineen ajaneet Jumalan mielen mukaisen murheen ohi,
Jumalan suunnitelma temppelistä rukouksen paikkana ja siihen innoittajana, oli turhentunut. Samoin oli käynyt sen Jumalan hyvän suunnitelman, että sanoma Messiaasta olisi kaikunut jo vuosisatoja ympäri maailmaa, niin että temppelistä olisi voinut tulla kaikkien kansojen rukoushuone. Rosvous ajoi rukouksen temppelistä.
Oma rosvoava sydämemme haalii rahaa, mainetta, suosiota, kunniaa ja itselleen pystytettäviä muistomerkkejä. Rosvosydän elää pohjattomassa itsensä toteuttamisen suossa itsensä kehittämisen sijaan. Tällaisen ihmisen elämä avautuu rukoukselle ja sanalle yhä harvemmin – vai miten on?
***
Koskaan emme voi julistaa itsellemme emmekä toisille: ”rauha, rauha, ei hätää mitään”. Näin julistaessamme ottaisimme Jumalan valtuudet.
Mutta voimme sanoa: kun kuulet ”hänen evankeliuminsa äänen” pyhyydessä ja kaiken pahan anteeksiantavassa rakkaudessa, saat uskoa syntisi anteeksi.
Meidät on yhdessä ja erikseen kutsuttu julistamaan: ”tänä päivänä, jos kuulette hänen äänensä, uskokaa evankeliumi Jeesuksesta” . Emme voi lakata julistamasta evankeliumia itsellemme, kirkossamme ja saamamme tehtävän mukaan maailman kansojen keskuudessa.
***
Juutalaisen sukukronikan Sonnenschein lopussa suvun päämies sanoo parannuskehotuksen itselleen ja suvulleen. Sovellamme tämän yksinkertaisen sanan meihin itseemme ja yhteisöömme:
”We must see (Jesus and his weeping) clearly”, and ”we must be seen clearly” (by Jesus, and take his verdict, and judgement and forgiveness seriously, as truth).
(Pieni osa kirjoitetusta tekstistä jäi jumalanpalveluksen saarnan ulkopuolelle.)